Read synchronized with  English  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja, jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in — uuden siviililain — moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-, marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.

Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa, kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla. Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi, sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää, että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.

Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna. Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan. Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa, jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi, istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään. Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa. Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää tätä sairasta naista.

Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia, syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha. Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin, näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen, joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.

Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen? Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään. Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan, kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille, näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä. Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä, saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki raivatakseen itselleen tietä.

Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne, samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu naisen kunniaksi. Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan. Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa, kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas, harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla, että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi? Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä, mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys, joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana, näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen viehätyksellekin.

Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:

"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää tiedä, mitä vastata hänelle."

"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"

"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin, "herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada puhua teidän kanssanne."

"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja suoran selityksen kautta.

Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa. Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi, vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa, missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä, muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies. Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi miehen tässä maalaispapissa.

"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle, joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."

"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."

"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen, niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."

Markisitar teki epäilevän liikkeen.

"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa…"

Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.

"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta. Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia. Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö. Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden, joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään, kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta, eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä. Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin. Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella. Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"

Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi lempeällä äänellä:

"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi pitänyt ruveta?"

Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat, jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin hän vihittiin alttarin juurella."

Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.

"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi hän.

"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.

"Niin, rouvaseni."

Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi, se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.

"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"

"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"

"On", vastasi hän kylmästi.

Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo pannut kätensä hänen päälleen.

"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."

"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."

"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."

Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle, jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä, kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun. Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään; mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.

"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?…"

"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia, kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"

"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat yhteiskunnan luomia."

"Totellako yhteiskuntaa?…" jatkoi markisitar tehden kauhun eleen. "Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen, vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme, tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin kun menin naimisiin."

Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.

"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten, "olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian heikko vastustamaan uusia myrskyjä."

"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia täytettävänä."

"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä? Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia, mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."

"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys, rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"

"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään, ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista, nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole hänen lapsensa! Oh, älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te, herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento. Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä, että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi, vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa. Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on. Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos…?"

Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.

"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat, repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava, lapseni kieltäymys. — Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä hymyilen — hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä; mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös! Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri palasi kävelyltä.

Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän, vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.

"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.

"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa tahi haihduttaa omantunnon vaivan.

"Sinä olet lämmin, äiti."

"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.

Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin katsein, sanoi hän:

"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte kuollut…"

"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle, kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta. Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain puolet siitä."

"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi; ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta…"

"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle, joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei, elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset — luontomme, joka väräjää sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta — sitä miestä emme kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän; nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa; mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin. Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä! Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet. En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva? Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään, mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät sydämen käskystä."

"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka saa teidät haluamaan nautintoja…"

"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."

"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti. Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat! Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."

"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun tähteni."

"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa, jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."

Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän tunsi inhimillisen minän sen tuhansissa muodoissa, epäili hän voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.

Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut hänet kuin kiivaasti heitetty levy — diskus — ja joka lopuksi oli muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.

Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä, loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.