Read synchronized with  English  German  Russian 
Valkoisia öitä.  Fyodor Dostoyevsky
Luku 4. KOLMAS YÖ.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin tuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset, — sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät kysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja voimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!

Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme, rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että huomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua itseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään pilvi synkistä heidän onneansa.

"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, — "sitten en minä tule."

Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei tullut.

Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.

Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka syttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa sydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi iloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo! Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon sydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän minua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon viehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?… Minä pidin kaikkia kultana, minä ajattelin, että hän…

Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla niin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, — kun hänen lempeytensä, hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta jälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan. Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi surullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi niin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua kohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti tuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti vihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä rakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme itse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.

Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin jälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen, minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti ilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla, hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin kuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin alkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.

"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, — "niin iloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"

"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.

"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun. Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja valittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."

Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.
Hän nauroi.

"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttua hyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä olisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä pyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen läheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava, melkein yhtä paljon, kuin häntäkin…"

Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin pilkantapaista liikkui sydämessäni.

"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei hän tulekkaan."

"Todellako?" vastasi hän. — "Jos olisin vähemmin onnellinen, niin uskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden. Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen perästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden. Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja tunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"

Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka astui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein huudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin aikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.

"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka ja ojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä tahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."

"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.

"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. — "Kuinka paljon olet sinä näillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee sydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma niinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!… Oi, kuinka sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta minä en voi olla sinulle paha!"

Vihdoin oli sydämeni liian täysi.

"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. — "Tiedättekö mitä minä toimitin koko päivän?"

"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"

"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut kirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten … sitten menin kotiin ja laskeusin nukkumaan."

"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.

"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielen maltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä kyyneleillä. — "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en olisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin kertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten, ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin minuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä kohdin minua varten… Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu, aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe nyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt…"

"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, — "kuinka oli siinä kaikki? Minä en ymmärrä sanaakaan siitä."

"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä omituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä kätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.

"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä silmänräpäyksessä veitikkaa!

Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti käsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi sana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun… Minä rupesin suuttumaan, — hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.

"Kuulkaas", alkoi hän, — "minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta kuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä, että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki hulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."

"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, — kun määrätty kellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä hiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.

"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.

Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon lyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin murheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata tuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä hänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään ollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen kuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on tyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.

"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänä todistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla, te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin… Ajatelkaas vain… Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia mahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui ja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"

"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, — "sitä en ajatellut. Luonnollisesti, kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään oli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.

"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomenna niin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa minulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hän ilmoitti minulle osoitteensa.

Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle muutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa pois. Minä katselin hänen silmiinsä — todellakin, hän itki.

"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa toki!"

Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa vavahteli ja rintansa kohosi.

"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. — "Te olette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä huomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä molempia. Miksi on hän — ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän on teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.

"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä häntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli aina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän vain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän hellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun minä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan häntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."

"Ei, Nastjenka", vastasin minä, — "se merkitsee, että te rakastatte häntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."

Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut mitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.

"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liian myöhäistä."

"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.

"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hän vasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin en tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa, tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon nähdä teidät."

Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi, katsoen kirkkaasti minuun:

"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"

"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi minä tunnen itseni!"

Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja menin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin penkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri katsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä kotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko yön kävellyt.

Mutta huomenna siis!

Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo yhdessä.