Read synchronized with  English  German  Russian 
Valkoisia öitä.  Fyodor Dostoyevsky
Luku 3. NASTJENKAN HISTORIA.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla on vanha isoäiti."

"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi…" keskeytin minä hymyillen.

"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enään keskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten. Minulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen, kun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollut varoissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hän opetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minä olin viidentoista vanha — nyt olen minä seitsemäntoista — loppui opetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein, en tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos oli vähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, että kun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähden parsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainen ikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme ellei jotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna: alussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyi työskennellä, lukea, oppia — aivan mummoni vieressä.

"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani. Thekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaa sijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin erään ystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessani ja luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hän jotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinut ymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, otti parsinneulan pois ja juoksi tiehensä…"

Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänen kanssaan. Kohta pitkitti hän:

"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se on naurettavaa… Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran on sellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minä asetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.

"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinen huoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä on ullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen…"

"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.

"Tietystikin", vastasi Nastjenka — "ja hän ymmärsi paremmin vaijeta kuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän oli vähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoin voinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uuden vuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsi mummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nyt sattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa, otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:

"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'

"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikä mikään vanhuskaan.

"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.

"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'
Sitten sanoi mummo:

"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen, ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusi vuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidän aikanamme.'

"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinko paistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloin oli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksi mummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis. Sitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdin asian kokonaan siihen.

"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oli luvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoi toisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:

"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'

"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotin kokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisin huomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoli seurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikki suhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaan paikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämä hetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinä seisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä, kumarsi hän ja meni pois.

"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta, niinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen aina vuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovasti pois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklan kautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja, ainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajan kuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudella tarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen oliko ne siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivat epäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessa saa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'

"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.

"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet viettelevät hyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansa naida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sitten jättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavalla menehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo, 'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yöt myötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on hän tänne lähettänyt?'

"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'

"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni? Katsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkauden kirjettä?'

"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'

"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuo roistot!'

"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'

"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'

"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimme lukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia, jopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilman kirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselle prinssille.

"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissa kohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan. Hän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hän nauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:

"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'

"'Olemme', vastasin minä.

"'Mikä on niistä mieluisin teille?'

"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'

"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasin minä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänyt minua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello oli kolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.

"'Hyvää päivää', sanoi hän.

"'Hyvää päivää', vastasin minä.

"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivät mummon vieressä?'

"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi, minä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitä kyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen ei ollut minulla voimaa."

"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaa anteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutan teille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eikö teillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'

"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt
Pskoviin.'

"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.

"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'

"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'

"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'

"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.

"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvan mummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellä tuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:

"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia. Tuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jää minulle piletti.'

"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkin aikana näytettiin?'

"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsin kaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.

"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo, 'seuranäytelmässä.'

"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettini menee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'

"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?
Ja minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'

"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo, vaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hän hyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, mutta itsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.

"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillan parturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niin ystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasin hänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamuna ehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minä laskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykki niin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillan parturista.

"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisin kävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaan kuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimme kahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasin hänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niin orjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, en voinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroin ja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään. Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.

"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemasta luoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoilla portailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei hän tahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisoin toisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousi päähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.

"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tuli vuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa ja täytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minä ja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään ja luovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.

"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen. Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummon mentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niin tapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin, vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juuri elävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaita noustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestä nähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaan minulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteli niin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuani silmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse sen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.

"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni kalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua', alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä olen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeata paikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'

"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minä karkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulalla kiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hän sallisi, koska en ilman häntä voisi elää.

"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa ja minä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minä kieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuli luokseni ja tarttui käteeni.

"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyynelten läpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin on mahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemään minut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymään siellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajan ja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille, että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voi luvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minä kerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkin joka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkään toiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaan teitä sanalla sitoa.'

"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimme päättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt on koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on tullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja…"

"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.

"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenka tuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."

* * * * *

Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua ja peittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.

Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.

"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden, noin itkekö! Kuinka voitte te tietää…? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"

"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen. Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikki mitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemään ja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelin surumielisenä mitä hän sanoi… Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansa meille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummolle kertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei tule."

Uudelleen rupesi hän itkemään.

"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään murhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle, Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"

"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.

"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta — ehkä kirjoitatte hänelle."

"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsi taaskin päätään, katsomatta minuun.

"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Mutta tietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja… Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna huonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisen askeleen — miksi siis nyt…"

"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."

"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "ei toki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Ja minä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hän hyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieni selvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu. Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hän koskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenne irti hänestä… Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen. Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinni hänen sanoistaan."

"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"

"Mitä?"

"Tuon kirjeenkö?"

Minä kirjoittaisin tähän tapaan:

"Kunnioitettava herra!"

"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"

"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen…"

"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"

"Kunnioitettava herra!"

Suokaa anteeksi, että minä…

Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaa kaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:

"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, mutta kokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos en nyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette te ehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille, etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koska minulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minun kohtaloni!"

"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaan kärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on ne kirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaa tai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssa tulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voi silmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaan loukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkin rakastaa."

"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenka ja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni, Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"

"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä, katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.

"Niin, juuri sitävarten."

"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävät samaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, että olette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulen muistamaan teitä!"

"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis, palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeen muutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotka eivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaa mitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niin tulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne, missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut, mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikka kirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaa huomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin, he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaat itse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."

"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaa se kaikki vasta huomenna tapahtua."

"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, — "kirje… mutta…"

Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois, punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, joka näöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty. Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!

"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.

"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.
Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.

"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje ja tässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"

Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja katosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä silmilläni niinkauvan kuin mahdollista.

"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut silmistäni.