Read synchronized with  English  German  Russian 
Valkoisia öitä.  Fyodor Dostoyevsky
Luku 2. TOINEN YÖ.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen ja puristaen molempia käsiäni.

"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulle tänä päivänä on tapahtunut."

"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin? Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidän täytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaa miettinyt kaikkea."

"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minä kernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitään viisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu."

"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni. Toiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellut teitä."

"Ja millaiseen päätökseen tulitte?"

"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan, koska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle, että minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistä luonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Ja sitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä. Mutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyy teidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen. Siis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne."

"Historianiko?" huusin niinä hämmästyksissäni — "kuka sanoi teille, että minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa."

"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitään historiaa?" keskeytti hän minua hymyillen.

"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivan yksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?"

"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistä kenenkään kanssa, niinkö?"

"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni."

"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"

"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."

"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla, minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuin minullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin että olen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuotta takaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättää minua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinni minun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoo sukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tai luen hauelle ääneen kirjasta."

"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainen isoäiti!"

"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"

"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"

"Niin, niin!"

"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"

"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"

"Minä olen — tyyppi."

"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen, ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuutta nauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä on penkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuule meitä, — alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minua kohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennen kaikkia, mikä on tyyppi?"

"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!" vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaan nauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"

"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija. Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tule mieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudun naimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa, erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.

"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssille naiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas… Mutta suokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."

"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"

"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niin kokonaan onnelliseksi."

"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."

"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"

"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"

"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nyt kuulkaas minun naurettavaa historiaani!"

Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:

"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisia solia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikille ihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitä paikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa, hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikä meidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassa valtakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavalla ajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta, hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvin arkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattoman vastenmielisestä."

"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"

"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaan kutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisia ihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen, vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakin luoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensä päivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niin kiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."

"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkä jokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet? Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä joku hänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niin hämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisi hän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanut vääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömän kirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jo kuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseen julkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua, eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneen tutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniista sukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käy ensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvin tärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksi nauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi, vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän ei voi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävän katsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissan kasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikin tavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaa läähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."

"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteli avosuin ja avosilmin — "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksi tämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettavia kysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätä kaikkea hakenut."

"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.

"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka — "sillä minä olen hyvin halukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."

"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, tai paremmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassa vähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niin levottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää, miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänyt vastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."

"Niin, niin", vastasi Nastjenka, — "sitä juuri halajankin. Te kerrotte sangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotte niinkuin te kirjasta lukisitte."

"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voiden pidättää nauruani, — "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin, mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'in hengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin alla eräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois. Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneet jälleen toinen toisemme, — sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaa sitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidän oli määrä nyt tulla yhteen, — nyt avautuvat päässäni tuhannen läppää ja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nyt pyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulette kärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin — vaikenen minä!"

"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."

"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jota minä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimet ja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiin nauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muita iloisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen siten mielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin — sillä teidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa, syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä, — siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuin muutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänen kalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästi katsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarin taivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niin valehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuin tiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muu miellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuine toimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hän pääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaatte pian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihin hermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa. Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikka tämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kenties tuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänen ohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä hän tuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensä rikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtava säde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessä koko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jolla ennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jo mielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnyt kultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsä aavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohotti se hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli, seitsemänteen kristallitaivaasen."

"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nyt seisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitä tietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näön vuoksi."

"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestä huutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävää ja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneena astuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänen jälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessään tieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuon vanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, ja talonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa, kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkin seittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtui päivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsi vihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntä palveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsi huoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinen unimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessä huoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevät mielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa, niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössä lakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä, kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle, ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänen mielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma, uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusi onni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidän elämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"

"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys? Kaikesta … runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty, vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulin yöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstä Kasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksen edessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta, runojen lukemisesta kreivitär M. D:n luona. Danton'ista, Cleopatrasta ei suoi amanti, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressään olevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakuna talviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minulle kuulutte, pieni enkelini… Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitää hänen … tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee, että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, että hänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoata päivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveelliset vuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei hän toivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän on tyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki oman mielensä mukaan."

"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinen maailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas, Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi valtimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat kyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla poskillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuin silmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaas minulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpi ja hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä, haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijamme uuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneena sairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavan suloisella tuskalla sydämessään?"

"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaan tyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan… Katselkaas häntä ja tuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka, ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessa mielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vain pettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero oli tapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko ne kaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä, kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä, ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavan soitannon ohella Palazzossa — tietysti Palazzossa — tuolla mirthien ja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti otti naamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapisten heittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin he silmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hän sitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irti hänen tuskalloisesta syleilystään?"

"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksi ja punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhasta vast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, terve nuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällä haavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomaton onni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."

Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minulla oli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henki liikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmäni alkoivat hehkua… Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä ja remahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesin jo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästi olin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuin kirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanut itsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki, aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastuksekseni vaikeni hän. — Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni ja kainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:

"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"

"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttää siltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"

"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaiken elämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä ole suloista?"

"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättää tunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaan kuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vielä paremmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät, hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessani vieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatella tulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttä ja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinen hengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoa ääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."

"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "se ei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksi ehtoota!"

"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksi sovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäni ajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te etten ehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä, koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minä olen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia hetkiä … kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole mahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken maltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin kiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen hetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"

"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että se vihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätön mielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvat tomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy se noista pirstaleista tulla raketuksi."

"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksija tuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenää puhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulella lämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinä kaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä veren pani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niin suurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olen tullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää, sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaan todellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vain tyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakin voidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelen määrättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapani mukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloani palajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisena niinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katuja ja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, että minä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samalla tunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtä murheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivat silloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava, niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta, ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilman noita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yöllä anna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Ja päätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Ja taaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka olet sinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos, sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluu vuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuus ja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvat haihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuin lakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä, eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki, mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä, kaikki vain petosta ja unta."

"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaan kyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla, me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olen yksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulle opettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olen kokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessani kiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoa niin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt", lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensä kaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutte niin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minä kerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulle neuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotte minua."

"Voi Nastjenka", vastasin minä, — "vaikka en koskaan ole ollut neuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minä kuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahan kukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka, millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niin iloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"

"Ei, ei", keskeytti Nastjenka minua nauraen, "minä en tarvitse vain viisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuin olisitte minua jo ikuisesti rakastanut!

"Oivallista, Nastjenka, oivallista!" huusin minä ihastuneena, "ja vaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin en tulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!"

"Kätenne!" sanoi Nastjenka.

"Tässä se on!" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.

"Siis, aloitamme minun historiaani."