Read synchronized with  English  German  Russian 
Valkoisia öitä.  Fyodor Dostoyevsky
Luku 1. ENSIMÄINEN YÖ.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä: "Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia, pahoja ihmisiä?"

Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen, mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!… Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista kuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua raskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki jättivät minua. — Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" — Jo kahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan osannut hankkia.

Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko Pietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut jättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni maahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä kolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi kaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn tai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa — ei ainuitakaan kasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä hetkenä, samalla paikalla.

He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä tunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä iloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin synkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa, jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu aina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän oikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä. Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua kohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla, niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme toisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin olimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet nähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme ehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian oikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina toistemme ohitse.

Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: — "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."

Taikka: — "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."

Taikka: — "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."

Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulen minä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuosta parantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niin tapahtukokaan!

Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talon historiaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niin ystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöön naapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse. Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kun minä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "He ovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he ole mitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni on aivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisui partaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niin surkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värillä siveltiin.

Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssa tuttu.

Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnes vihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. — Tämä ei ollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? — Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseäni kysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekee oloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minä viheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkin seittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minä silmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyin itseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niin seiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minä tähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minulle vähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa ja antaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin ja epäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua ja meni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvat vieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.

Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! He rientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni, mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella, koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisillään maahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, — koska kukin säädyllisen näköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minun silmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetun päivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissa maahuvilassaan… Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niin omituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani, olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustan maahuvilaan…"

Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät, ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissa kasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeni ajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästä hajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.

Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni, että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millä maahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) ja Apteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatien varrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoista kesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat. Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessä vaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujamet olivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.

Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen, höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja kaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava keittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää — nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat kuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta näytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa matkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi. Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut lainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis matkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen herran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin kukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin vieras kaikille!

Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olin jo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näin portinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä menin portin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänyt väsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposi sielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, että todella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevan jostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olin niin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiä siirretyksi Italiaan, — niin voimallisesti vaikutti luonto minuun, puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivisten muurien väliin.

On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessa luonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaiken valtansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee ja kukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minua jostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla, rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaa kuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima sen vaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivat sellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä, että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuo povi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima ja kauneus sekä hurmaava hymyily?

Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettä selittää… Mutta vain silmänräpäyksen, — ehkä jo huomenna tapaamme jälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot, saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyen kukoistusajan kuluttua…

Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti ja takaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.

Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:

Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minä lähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähän aikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessä kaupunginosassa.

Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minä aina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla ei ole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansa jakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.

Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinen olento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hän katseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävää keltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.

"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä. Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessani pidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänen ohitsensa.

"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunut ajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin kivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut erehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni lakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, … mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen luokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; ellei olisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja on esiintynyt suuren maailman romaaneissa.

Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe neitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti ohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta hän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäin käytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykki kiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.

Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiä eräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voi sanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astui horjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensi niinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa, jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti ei olisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloni olisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä, sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomani perässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herra saavutti hänet; neitonen huudahti — ja … minä siunaan kohtaloa mainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassa kädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitis käsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä, vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkan päässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänen sanansa eivät saavuttaneet meitä enään.

"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sitten ei hän enään rohkene teitä ahdistaa."

Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksesta ja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasin kutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, — hän oli viehättävä ruskosilmä, — olin oikein arvannut. Hänen mustissa silmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä tai aikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hän katsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.

"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin ei olisi teille mitään tapahtunut."

"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin…"

"Tunnetteko sitten nyt minua?"

"Vähän … esimerkiksi … miksi vapisitte te?"

"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, että tuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarelle vahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä on tekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollut vähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitä peljästytti… Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta. Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisen olennon kanssa."

"Kuinka? Tosiaankin?"

"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan ole käsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaan vieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vielä koskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni… En tiedä lainkaan kuinka heidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä. Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."

"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan, niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jos tahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että te miellytätte minuakin — ja että minä kernaasti suostun seuraanne asunnolleni."

"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena, "ja sitten on keinoni lopussa."

"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."

"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia, että sellaisena hetkenä ei toivoa…"

"Mieliksennekö? Eikö totta?"

"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minä olen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vielä koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti ja viisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu. Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki… Uskotteko minua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkään tuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoin kerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minä jo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"

"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"

"Ei kehenkään, — ihannekuvaan, — tuohon, joka minulle unessa ilmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunne minua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitä naisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia, että… Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että usein tuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista, arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino, kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, että minä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minua luotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naista tuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisen velvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuin minun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksi myötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleella pois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa, nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua, lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten en tahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!… Mutta te nauratte!… Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."

"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itse olette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi se teille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, — jota yksinkertaisemmin sitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä, tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noita muutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkin esimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitä mielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä, kuinka ihmiset maailmassa elävät."

"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljon hyvää te nyt juuri osoitatte minulle."

"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olen sellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuuden ja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"

"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijan rohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"

"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloin lähestyä minua."

"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin… Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle ja lauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaan ollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minusta sellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minä luulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oli ahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Oliko ehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaa anteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyä lähemmäksi teitä?"

"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alas ja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuin siitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nyt olen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu] poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"

"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyt tuttavuutemme tähän loppua?"

"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, — "alussa tahdoitte vain pari sanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemme jälleen kohtaamaan toisemme."

"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaa minulle, minä pyydän jo…"

"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."

"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, en voi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija. Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaiset silmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuutteja mielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, koko viikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomenna tänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinen ajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis. Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olen kerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekin kymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaa anteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekin kerran tässä erittäin onnellinen."

"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa. Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisin kahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekin tulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuin äskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minä halajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutaman sanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, että minä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitä myöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyy meidän tehdä välipuhe."

"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun, minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutan olevani kuuliainen … tunnette minut."

"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomenna tulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Mutta huomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä ja täyttäkää, mitä minä teiltä pyydän — nähkääs, minä puhun suoraan) älkää rakastuko minuun … se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille. Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se on mahdotointa, minä pyydän teitä."

"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä…

"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämään niinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Jos te tietäisitte… Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sanan vaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadulla hakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidät tarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat… Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"

"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämä neljäkolmatta tuntia."

"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teille uskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisesta tunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs, se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseni teille."

"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"

"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempi teille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minä sen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhua kanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."

"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitä se on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut… Missä minä olen, Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettette hämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitis karkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaan onnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanut minut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulen minä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän, kaikki…"

"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte…"

"Tietysti."

"Näkemään asti."

"Näkemään asti."

Ja me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättää palata kotiin. Minä olin niin onnellinen … huomiseksi!

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >