Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Olemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn onnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen oli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.

Jättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen edessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan hetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan entistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.

Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt, ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi höyhenettömiksi eläimiksi.

Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva, arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain päästä vapaaksi.

Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.

Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan, samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden miljoonansa kanssa.

Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen, asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.

Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.

Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.

Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.

Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.

— Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti kamarineiti. — Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois sanoen, etteivät minua tarvitse.

Kamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin muutkin, että Eugénie-neiti nukkui.

Rouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi kuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman muodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei häpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.

Vastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi hän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.

— Eugénie on hukassa, sanoi hän, — ja niin mekin. Kun tämä tapaus tulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä yhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen merkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut Eugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen vavistuksella ajatellut!

Ja hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus edeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta, paheestakin tehdä ansion.

Sitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli pysähtyivät Cavalcantiin.

— Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli ominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin puolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi seurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.

Miten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä päästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?

Hän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä etsii turvaa rakastetultaan — mikä teko hänet usein tekee onnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja. Paljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.

Villefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja tuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut hänelle outo perhe.

Kuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän oli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka säälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan. Hän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata Danglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in menettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi heidän molempien etua.

Mutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus loppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen ja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.

Paronitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä tuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort antaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin — ja sitä varten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois — Cavalcantin paeta ja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen tultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi kello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään elonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin edellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle asti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.

Kuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli ilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu, ikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin ikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna jälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit kuiskailivat:

— Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin talosta?

Rouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista, lähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.

Vasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi portin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään hienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.

— Avatkaahan toki! sanoi paronitar.

— Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.

— Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.

— Me emme tunne enää ketään.

— Tehän olette hullu! huudahti paronitar.

— Kuka teidät on lähettänyt?

— Tämä on jo liikaa!

— Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on nimenne?

— Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?

— Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?

— Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten hävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.

— Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne muuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella kuninkaallista prokuraattoria.

— Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.

— Kiireellistäkö asiaa?

— Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme tästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.

— Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?

— Odotan, menkää!

Porttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.

Paronittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti aukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti otti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.

Herra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.

— Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, — mutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt minua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.

Pihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty sisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan tutkittiin.

Paronitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi hänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.

Vaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden tähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin loukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.

Mutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista raskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat syytökset hänen huulilleen.

— Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun heitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.

Rouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta hän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin suureksi.

— Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.

— Olen, vastasi prokuraattori.

— Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?

— Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?

— Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.

— Aioitte kai sanoa ikävyydestä.

— Ikävyydestä! huudahti paronitar.

— Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän tyynesti.

— En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä, mikä on auttamatonta.

— Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua…?

— Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. — Tyttärenne joutuu naimisiin huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.

Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän puhui melkein leikkisästi.

— Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla surullisesti.

— Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen poskilleen nousi heikko puna.

— Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. — Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.

Villefort kumarsi.

— Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, — on minulla jo kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan…?

— Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, — kuinka pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?

— Petturin! kertasi Villefort. — Toden totta, hyvä rouva, te näytätte pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti, tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on murhaaja.

— Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte häntä. Antakaa hänen paeta.

— Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.

— Ja jos hänet saadaan kiinni — olen kyllä aina kuullut puhuttavan, että vankilat ovat tungokseen asti täynnä — niin antakaa hänen jäädä vankilaan.

Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.

— Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi paronitar.

— Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.

— Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi vakavasti.

— Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, — niin minun kuin muidenkin.

— Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin sanat.

Villefort loi häneen tutkivan katseen.

— Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. — Te viittaatte noihin kamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat pakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä kuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee lisäämästä, eivät ole luonnollisia.

— Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.

— Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta kuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi asunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?

Paronitar kalpeni.

— Niinhän te ajattelitte?

— Ajattelin kyllä, sen myönnän.

— Minä vastaan teille.

Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:

— On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä. Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia — Villefort ojensi kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden — kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta, olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani, uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!

— Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.

— Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.

— Ja kuka tuo onneton Benedetto on?

— Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!

— Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?

— Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.

— Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?

— Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen rikostoverinsa.

Paronitar pani kätensä ristiin.

— Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin suinkin taisi.

— Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja samalla hieman tylystikin, — Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin… Sanotte varmaan minulle, että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja. Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään? Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä lyöty…! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua. Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu, aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin, niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!

Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.

— Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, — sanoittehan, että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?

— Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.

— Mutta avutonta ei saa ahdistaa.

— Avutonta, joka tekee murhan!

— Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.

— Vallitseehan minun perheessäni kuolema.

— Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan säälimättömiä teitäkin kohtaan!

— Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta kohden.

— Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään unohtaa.

— En, sanoi Villefort. — Minulla on vielä viisi päivää aikaa. Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista? No niin, kun teen työtä — ja minä teen työtä yötä päivää — tulee hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään suloisempaa kuin kärsiminen.

— Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti osoittaa laupeutta.

— Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä…

— Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, — eräs ratsumies toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.

Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi kauhusta, Villefort vavahti ilosta.

— Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. — Hän on joutunut kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.

Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.

— Hyvästi, sanoi hän.

— Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein iloisena ovelle asti.

Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.

— Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, — minulla oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.