Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 12. 96. Avioliittosopimus
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja Andrea Cavalcantin — jota herra Danglars itsepäisesti nimitti prinssiksi — avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä, kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.

Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.

Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.

— Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.

— Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. —
Miten voitte?

— Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?

— Menossa.

— Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne, ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.

— Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen, sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. — Ei, mieluummin otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.

Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea katsoi hymyillen kreiviin.

— Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus; se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.

— Todellako? sanoi Monte-Cristo.

— Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?

— On kyllä, sanoi kreivi, — sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.

— Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu asia.

— No, sanoi Monte-Cristo, — nythän olette onnellinen, herra Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi neiti Danglars on kaunis.

— On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.

— Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.

— Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.

— Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen omaisuuttaan.

— Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi
Andrea ilosta säteilevin silmin.

— Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.

— Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?

— Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa vähintään kymmenen miljoonaa.

— Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi
Cavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.

— Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, — sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen, herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.

— Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. — Olen syntynyt diplomaatiksi.

— No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että diplomatiaa ei opita, se on veressä… Sydämenne on siis vallattu?

— Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä, jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.

— Rakastaako hän teitä?

— Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, — koska menee kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä asiaa.

— Mitä?

— Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua…

— Olosuhteistako?

— Ei, vaan teistä.

— Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo pannen erityistä painoa arvonimelle. — Mitä minä olisin voinut tehdä teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma arvonne riittävät?

— Eivät, sanoi Andrea, — eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.

— Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan pyrki. — Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä tuntenut.

Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi, ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.

— Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas? kysyi Andrea.

— Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.

— Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla naimisiin mennessäni?

— Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.

— Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?

— Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.

— Minä siis todellakin saan ne?

— Totta kai! vastasi kreivi. — Mutta mielestäni ei teillä tähänkään asti ole ollut rahasta puutetta.

Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan sanaakaan.

— Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, — ei minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille vastenmielistä.

— Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.

— Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä isänihän ei tule Pariisiin?

— Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.

— Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.

— Minulleko?

— Niin, teille.

— Ja mikä se on?

— Se, että astutte hänen sijaansa.

— Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt. Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä, jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en koskaan!

— Hylkäätte siis pyyntöni?

— Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!

— Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. — Mutta miten nyt menettelisin.

— Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.

— On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.

— En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän on aivan eri asia.

— On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut…

— Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun periaatteeni.

Andrea puri huuleensa.

— Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?

— Koko Pariisihan sinne tulee.

— Niin kyllä.

— Minä olen siellä kuten muutkin.

— Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?

— Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei varovaisuuteni mene.

— Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.

— Olkaa niin hyvä.

— Pyydän neuvoa.

— Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.

— Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.

— Sanokaa se.

— Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.

— Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.

— Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?

— Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla, jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen päämies.

— Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi Andrea salaten huonosti levottomuutensa.

— Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. — Paroni Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.

— Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, — lukuun ottamatta kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.

— Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.

— Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. — Tänä iltana kello yhdeksän siis tavataan.

— Niin tavataan.

Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta — hänen huulensa vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy — Andrea tarttui kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.

Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita, jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.

Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia, nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.

Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton sisustus loisti kaikessa komeudessaan.

Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen, tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus, jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen pukunsa vaikutusta.

Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn, Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin muutkin.

Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa, kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.

Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan. Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa kotoisemmaksi.

Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista, smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode. Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.

Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan vastaan hiukan liikahtamalla.

Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa ivallisestikin!

Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta kaikki kääntyivät oveen päin.

Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.

Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.

Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.

Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä — sillä jokainen antoi heti hänelle tietä — kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä taiteilijatar siitä hämmästyi.

Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.

Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.

Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat velvolliset minulle tekemään."

Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä tervehtimään.

Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä koskaan mitään tarpeetonta.

Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.

Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.

Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu puolet Pariisin hienostoa.

Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.

Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä; puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä, missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet naisten kateutta.

Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi ja aivan himmensi auringon loiston.

Mitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he olevansa kauniita ilman niitäkin.

Ystävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat häntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa unelmansa toteutuvan.

Notaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja sanoi:

— Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.

Paronin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten paronittaren ja lopuksi molempien nuorten.

Paroni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva
Villefort'in seurassa.

— Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, — tämä on todellakin ikävä sattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi Monte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää meitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.

— Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: "Toden totta, se on minusta aivan yhdentekevää!"

— Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, — että pelkään vastoin tahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.

— Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. — Jos niin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan anteeksi.

Andrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.

— Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, — pyydän saada todistaa viattomuuteni.

Kaikki kääntyivät kuuntelemaan.

— Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, — että minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni varkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa rikostoverinsa kädestä?

— Muistamme, sanoi Danglars.

— No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen yltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne sitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne yleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.

Andrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän näki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.

— No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja sydämen kohdalla oli reikä.

Naiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.

— Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt olivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun liiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi paperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli osoitettu? Teille, herra paroni.

— Minulleko? huudahti Danglars.

— Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka veri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien huudahtaessa hämmästyksestä.

— Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, — millä tavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?

— Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat todistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. — Lähetin sekä liivin että kirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni, että laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän takana piili salajuoni teitä vastaan.

Andrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.

— Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. — Eikö tuo murhattu ollut entinen rangaistusvanki?

— Oli kyllä, vastasi kreivi, — entinen rangaistusvanki, ja hänen nimensä oli Caderousse.

Danglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni eteiseen.

— Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. — Huomaan, että olen kertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi anteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.

Paronitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.

— Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, — herra prinssi
Cavalcanti, missä olette?

— Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo tulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat häntä.

— Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa on kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.

Mutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin
jokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi.
Peräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä.
Poliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui
Danglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.

Rouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.

Danglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei koskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.

— Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.

— Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari vastaamatta kreiville mitään.

Salongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja tiedusteltiin.

— Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein suunniltaan säikähdyksestä.

— Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.

— Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?

— Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, — että hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen rikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.

Monte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.