Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 9. 93. Valentine
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni tapaamaan.

Erottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa kohden.

Sanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua viisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota Monte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.

Hän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli Noirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän kohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan tulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen lupausta.

Valentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän tarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.

Valentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu oli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän tiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä, että tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli arvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän tunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi hän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan taistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.

Arvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja Morrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä kuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli päättynyt.

— Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja istahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, — puhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi jokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen asunnon kaupungista?

— Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, — muistan varsin hyvin tämän ehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.

— Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, — sillä isoisäni pysyy päätöksessään.

— Hyvä! sanoi Maximilien.

— Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä talosta?

Noirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta Valentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa, hymynsä oli suunnattu Morreliin.

— Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, — niin pidän sitä oikeana.

— Mainiota, sanoi Valentine. — Hän väittää, että tämän kaupunginosan ilma ei ole minulle terveellinen.

— Se on totta, sanoi Morrel. — Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier voi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni huonontunut.

— Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, — sen vuoksi isoisäni on määrännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan häneen aivan täydellisesti.

— Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.

— Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain yleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu aivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille vierasta.

Noirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.

— Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?

— Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, — nielen joka aamu lusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt olen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.

Valentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja kärsivä.

Maximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin; hänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat nyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.

Valentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti kummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan rakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon taudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin isoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.

— Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä lusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.

— Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, — niin katkeraa, että kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.

Noirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.

— Niin, isä, sanoi Valentine, — niin on asian laita. Äsken ennen tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen juomatta, niin katkeralta se tuntui.

Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.

Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.

Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.

Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat punaisiksi!

— Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, — kummallista, minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.

Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.

— Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.

Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.

— Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, — rauhoittukaa, Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö vaunut aja pihaan?

Hän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi nopeasti.

— Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi hän. — Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä hakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo, Maximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.

Morrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli, miten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että rouva Villefort'in huoneistoon.

Heti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan. Morrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään vanhuksen toiveet.

Mutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi päästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella kaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin päästä oli vanhuksen tahto selvillä:

"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa." Morrel soitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli huoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.

Palvelija palasi vähän ajan päästä.

Karahvi ja lasi olivat tyhjät.

Noirtier ilmaisi haluavansa puhua.

— Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. — Valentine sanoi juoneensa vain puolet lasista.

Viisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.

— En tiedä, sanoi palvelija, — mutta kamarineiti on neiti Valentinen huoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.

— Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli ymmärtänyt hänen tahtonsa.

Palvelija meni ja palasi melkein heti.

— Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo, sanoi hän. — Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden karahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.

Noirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee koko omaisuutensa yhden kortin varaan.

Sitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.

Valentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut tervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen. Valentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa kerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan Edouardin huone.

Molemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti arvasi heidän asiansa tärkeäksi.

Hienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva
Villefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.

Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.

— Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan, — olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan, että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.

Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.

— Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort.
— Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.

— Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, — puhukaamme vapaasti kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa, josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.

— Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia, — lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta miehestä.

— Ja, sanoi rouva Villefort, — minun ei kai tarvitse kysyäkään, että te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?

— Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. — Minä, en vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja ajatuksiani.

Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan naisellista arkuutta.

— Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, — koska vastoin tahtoani olen määrätty menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä kunniattoman miehen puoliso.

— Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä, jota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes heidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, — se on aivan totta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt naimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo pyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme onnellisesti.

— Mutta, sanoi Valentine arasti, — kohdistuuko koko tämä isän häpeä poikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin petoksiin.

— Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, — Albert tahtoo saada siitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli oopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän tänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.

— Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.

— Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, — asian laita on todellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa läsnä.

Valentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva Danglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli ajatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.

Äkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja havahdutti hänet mietteistään.

— Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien kosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

— Rakas Valentine, sanoi paronitar, — voitte varmaankin pahoin.

— Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.

— Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa kalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.

— Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.

— Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo muutamia päiviä.

Ja vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt olisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.

— Lähtekää, Valentine, sanoi hän. — Voitte todellakin pahoin, ja arvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen puhdasta vettä, se tekee teille hyvää.

Valentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo noussut lähteäkseen, ja poistui.

— Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, — hän huolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka jokin onnettomuus kohtaisi häntä.

Sill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän kiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan lausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille portaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin äänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa kangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin voimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen seinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.

Morrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.

Nopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin istumaan.

Valentine avasi silmänsä.

— Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, — enhän osaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä jäljellä!

— Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Valentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan
Noirtier'n silmissä.

— Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, — ei se ole mitään, ei se ole mitään … päätäni vain pyörrytti, ei muuta.

— Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. —
Minä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.

— Ei se ole mitään, sanoi Valentine, — ei se ole mitään, johan sanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt kertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen päivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on kaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä … ainakin minä niin ymmärsin.

— Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet sanomaan: kohta!

— Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, — jouduttaaksenne asiaa ja muistuttaaksenne isoisää?

— Niin, huudahti Morrel. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää. Niin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin menettäisin teidät.

— Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, — Maximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei sanota pelkäävän mitään. Hahaha!

Hän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa jäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan liikkumattomaksi.

Kiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli hänen katseestaan.

Morrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.

Nuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva kamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät molemmat yht'aikaa saapuville.

Valentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei sanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään huutaen apua.

Rouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät kuulla, mikä oli syynä hälinään.

— Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. — Tyttö parka!