Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 8. 92. Itsemurha
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Monte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa kaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään salata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa, ja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel nojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän oli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.

Tronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana kuin vartiosotilas.

Monte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.

— Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen kohdalle, — antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei vaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun puolestani.

— Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin kreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. — Mutta herra kreivillähän on varmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme ystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.

— Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, — älkää riistäkö minulta yht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja sanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua Champs-Elysées'lle asti.

— Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, — varsinkin kun minulla on asiaa samaan kaupunginosaan.

— Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.

— Älkää odottako, sanoi nuori mies.

Vaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

— Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel jäätyään kreivin kanssa kahden. — Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?

— Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, — siksi tahtoisinkin aina pitää teidät luonani.

— Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.

— Mikä? kysyi Monte-Cristo.

— Se, mikä on tapahtunut.

— Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. — Sanoitte oikean sanan, se on ihmeellistä.

— Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.

— Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, — olen nähnyt hänen nukkuvan rauhallisesti tikarin uhatessa häntä.

— Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja taistellut hyvin, sanoi Morrel. — Sovittakaa tämä sitten hänen tämänaamuiseen menettelyynsä!

— Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.

— Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.

— Kuinka niin?

— Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään pudistaen.

— Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel, sanoi kreivi lempeästi. — Myönnättehän, että kun Albert on urhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset syynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti sankarillinen.

— Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, — mutta sanon aivan kuin espanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!

— Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen keskustelun.

— En, lähden luotanne kello kymmenen.

— Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?

Morrel hymyili ja pudisti päätään.

— Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.

— Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.

— En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän: surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi olla syynä — ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte sydämestänne, voin otaksua…

— En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.

— Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada tietää tämän salaisuuden.

— Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin, kreivi?

Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.

— No niin, jatkoi tämä, — koska tämä sydän ei enää ole teidän luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä etsimään.

— Menkää, sanoi kreivi hitaasti, — menkää, rakas ystävä. Mutta jos joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen, Morrel?

— Hyvä on, sanoi nuori mies, — muistan kyllä teitä, niin kuin itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne, kreivi.

— Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.

— Näkemiin.

He olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle.
Monte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio
odotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi
Bertuccion luo.

— No? kysyi hän.

— Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.

— Entä hänen poikansa?

— Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.

— Tulkaa.

Monte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka olemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.

— Ottakaa tämä, sanoi hän, — ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää ilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.

— Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet elossa ja haavoittumattomana.

Bertuccio poistui.

Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään. Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.

Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.

— Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi riittänyt hänen puolustuksekseen.

Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.

— Kumpi, kysyi hän, — vicomte vai kreivi?

— Kreivi!

— Hyvä Jumala! huudahti Haydée. — Eikö kaikki vielä olekaan päättynyt?

— En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi tarttuen nuoren tytön käsiin, — mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse enää mitään pelätä.

— Hänhän on tuo sama konna…

— Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi Monte-Cristo. — Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli minulla syytä pelätä.

— Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi nuori tyttö.

Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.

— Kautta isäni haudan, sanoi hän, — vannon, että jos jokin onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.

Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman, joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen lämpimästi.

— Hyvä Jumala, sopersi kreivi, — sallitko minun siis vielä rakastaa…! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän johdattaen nuoren tytön salaportaille.

Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.

Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.

Jonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi Morcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen ikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja vaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia olivat hänelle pitkä aika.

Palatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi poispäin.

Kreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi loukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka maassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis kreivi oli saanut surmansa.

Ilon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin kuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen kehdolta, vaan sen haudalta.

Mutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi tullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen taistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni taistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin kostettuaan isänsä kunnian puolesta?

Kun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa.
Tiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään musta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat hansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä tuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun vaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.

Kamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä oli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Ajaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.

— Champs-Elysées, sanoi kenraali, — kreivi Monte-Criston luo.
Nopeasti!

Piiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia myöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.

Herra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut olivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta portista palvelijan seurassa.

Hetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin, ja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin salonkiin.

Kenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän kääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.

— Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. —
Luulin kuulleeni väärin.

— Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa puristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua selvästi.

— Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi kreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.

— Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi kenraali.

— Tiedättekö sen? vastasi kreivi.

— Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne ja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.

— Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta näettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan kanssani.

— Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen kamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.

— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. —
Se oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.

— Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin selityksiä?

— En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.

— Ja mistä hänen menettelynsä johtui?

— Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä joku toinen oli syyllisempi kuin minä.

— Ja kuka tuo toinen oli?

— Hänen isänsä.

— Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, — niin tiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.

— Tiedän kyllä… Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.

— Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti kreivi.

— Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.

— Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies taistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin sanoa sen hänelle!

— Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, — en usko, että olette tullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra Albertille, ehkä hän vastaa.

— Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan samassa kun oli ilmestynytkin, — en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen tullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut sanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen tuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven miehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava… Onko se teidänkin mielipiteenne?

— Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua julki iloni sen johdosta.

— Sitä parempi … olette siis valmis?

— Olen aina.

— Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi kenraali purren hammasta raivoissaan.

— Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.

— Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.

— Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, — sillä mehän tunnemme toisemme niin hyvin.

— Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.

— Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, — ajatelkaa asiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää ennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa ranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni Fernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä Fernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf, Ranskan pääri?

— Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen rauta. — Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana hetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän kyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin soihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä minun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä ilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä kuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija! Pariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija Sindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun oikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden monien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun pistän miekkani sydämeesi.

Kreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen katseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja riisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki ylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.

Sellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet rinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä hänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen hampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien koukistuneilla sormillaan siitä tukea.

— Fernand! huusi Monte-Cristo. — Sadoista nimistäni ei minun tarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut. Mutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista kärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston onni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen kun menit naimisiin … Mercedeksen, morsiameni kanssa!

Kenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti sanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja hiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan, vihlovan huudahduksen:

— Edmond Dantès!

Sitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni pihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen vain epäselvästi:

— Kotiin! Kotiin!

Raitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että hän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin tullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.

Muutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui vaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin tuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon pihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään, vaan syöksyi huoneistoonsa.

Kaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa piiloon, ettei olisi tavannut heitä.

Albert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman Morcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein tunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn kasvoillaan, kun tämä sanoi:

— Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.

Sanat haihtuivat, askelet loittonivat.

Kenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi kamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta, kun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa…

Vaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten vaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi makuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa rakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä Albertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä silmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon jäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.

Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti ilmoille savupilvi.