Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 7. 91. Äiti ja poika
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen samalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja Emmanuelin kanssa vaunuihin.

Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.

Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.

— Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä tai teeskennellen vähemmän, — sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.

Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.

— Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.

— Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, — antakaa minulle vain ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut jalomielisyyttä ja ritarillisuutta … joka on harvinaista maailmassa.

— Niin on, sanoi Château-Renaud.

— Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi
Beauchamp.

— Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

— Hyvät herrat, sanoi Albert, — ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen vakavaa…

— Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, — mutta kaikki tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa. Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?

— Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. — Ei mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin tulokseton kaksintaistelu.

— Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. — Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi, että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten sanojenne perusteella jää muistiini.

Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.

— Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.

Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.

— Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään siroa keppiään ojentaessaan oikean.

Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta, ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.

Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden. Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan asuntoonsa.

Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä syrjään ja astui sivurakennukseensa.

Sinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen, joka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi tauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden maisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan ja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.

Sen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet, englantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset maljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti kaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet koruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati tarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle paikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.

Hänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka
Albert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.

— Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella äänellä.

— Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, — herra kielsi minua kyllä tulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.

— Entä sitten? kysyi Albert.

— En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.

— Minkä vuoksi?

— Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.

— Luultavasti, sanoi Albert.

— Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo tietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?

— Totuuden.

— Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.

— Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Albert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.

Lopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta ja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi ikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.

Tuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert riensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa, hän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän pysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä kahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa kuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet, liinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes huolellisesti kokosi.

Albert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja huutaen: "Äiti!" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.

Jos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän olisi varmaankin luonut kauniin taulun.

Mutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne hänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.

— Mitä teettekään? sanoi hän.

— Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.

— Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhuakaan, — teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun! Te ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen jättämään hyvästit tälle talolle… ja teille.

— Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. — Luulin, että poikani saattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?

— Äiti, sanoi Albert varmasti, — en voi sallia, että te joutuisitte elämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja huomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse ansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja pyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa tarvitsevani.

— Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, — sinäkö saisit kärsiä nälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan kaikki päätökseni.

— Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. — Olen nuori, olen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen oppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä, vaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille, kaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen nähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on syössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja loistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja syösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen katkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä ota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että poikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua toisten edessä.

— Albert, lapseni, sanoi Mercedes, — jos olisin ollut voimakkaampi, olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun sortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun iälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera. Tunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen nimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon entistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei kaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle kuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta kuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon kynnyksen toisella puolen.

— Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. — Niin, sama toivo elää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä, puhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme, niin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia sitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja selvittelyjä.

— Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.

Albert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka veisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin Saints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta siistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.

Juuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä, lähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.

Albert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.

— Kreiviltä, sanoi Bertuccio.

Albert otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Luettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa
Bertuccio olikin kadonnut.

Silloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli
Mercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.

Mercedes luki:

Albert.

Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön, luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus. Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne, joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että syytön saa kärsiä syyllisen tähden.

Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua, Albert.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa, jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.

    Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi
    kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan
    tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä
    iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt.
    Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut
    siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka
    isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.

No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni, minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun jouduin rakastamastani olennosta eroon.

Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.

Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.

Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.

— Minä otan sen vastaan, sanoi hän. — Hänellä on oikeus maksaa minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.

Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.