Pankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.

— Kuulkaahan, sanoi hän, — sanoin äsken herra Danglars'in luona, että teidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.

— Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.

— Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.

— Mitä miettimistä siinä on?

— Otatte vakavan askelen.

— Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse meneminen.

— On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin hyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti kaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti, aatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee taistelupukari?

— En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan kaksintaisteluun.

— Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. —
Pelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!

— Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, — sitähän minä toivonkin. Kauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni puolesta. Se pelastaa meidät kaikki.

— Äitinne kuolee suruun!

— Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, — sen tiedän kyllä.
Mutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.

— Onko päätöksenne horjumaton?

— On.

— Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?

— Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän epäilemättä on jo palannut.

He astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp aikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli niin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus kaksintaisteluhaasteen säännöistä.

Albert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua kaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja he menivät yhdessä.

Albert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli ottamassa vastaan.

Kreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli kieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.

— Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.

— Hänen armonsa syö päivällistä.

— Ja päivällisen jälkeen?

— Hän nukkuu tunnin ajan.

— Ja sitten?

— Hän menee oopperaan.

— Oletteko siitä varma? kysyi Albert.

— Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina kello kahdeksalta.

— Hyvä on, sanoi Albert. — Muuta en tahdokaan tietää.

Sitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:

— Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos teidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän, odotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud mukananne.

Beauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille kahdeksan.

Kotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille haluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.

Sitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien jälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän tapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut hänet.

Albertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin. Hän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat hänelle helpotusta.

Albert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa ja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä voimakkaampana.

— Äiti, kysyi Albert, — tiedättekö, onko herra Morcerfilla vihamiehiä?

Mercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt isä-sanaa.

— Ystäväni, vastasi hän, — kreivin asemassa olevalla miehellä on paljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne, jotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.

— Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä huomaamatta.

— Miksi sanot minulle noin?

— Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.

Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.

— Monte-Cristo! huudahti hän. — Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä tähän asiaan?

— Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen. Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo eivätkä syö vihollisensa asunnossa.

— Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme! huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. — Kuka sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa hänen kanssaan.

— Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, — teillä on jokin syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.

— Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.

— Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille mitään pahaa.

Mercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:

— Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia ennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää sitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä että minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.

Ivallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin ja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja voimakas ja osasi salata hämminkinsä.

Albert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:

— Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi hyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla täytyy olla seuraa.

— Äiti, sanoi nuori mies, — noudattaisin toivomustanne ja jäisin tänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi täytyisi lähteä pois koko illaksi.

— Hyvä on, huokasi Mercedes. — Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä sinua pojanvelvollisuuden uhriksi.

Albert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti nuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan palvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan kuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.

Ja vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui ollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

Palvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni asuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan saapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut tulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.

Herrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä salata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:

— Oopperaan!

Château-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle kaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika halusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut muuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään milloin tahansa.

Debray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli poissa oopperan näytännöistä.

Albert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa kreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön alkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin väliin.

Mutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko ensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.

Albert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen näytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja nojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen seurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät toisen rivin aitiossa ja viittasi heille.

Silmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät silmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän tunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti varovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään liikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi katsella salin toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin tätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka silmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien ystäviensä seuraamana.

Sitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition ristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta väännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa, ja oli valmistautunut kaiken varalta — vaikka hän sinä hetkenä hymyillen puhuikin Morrelin kanssa.

Ovi aukeni.

Vasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja vapisevana.

Hänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.

— Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, — ratsumieheni on päässyt perille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.

Ja niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa ilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.

Morrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään selityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa oli tulossa.

— Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai osoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. — Olemme tulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.

Nuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.

— Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia niin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään itsensä. — Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut, että tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.

— Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, — kun ei voi päästä heidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai nukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.

— Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, — sillä ellen muista väärin, olitte eilen luonani.

— Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.

Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.

— Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään mielenliikutusta. — Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.

— On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi Albert raivoissaan.

— En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, — ja vaikka ymmärtäisinkin, niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!

Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä liikkeellä.

— Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti silmällä.

— Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. — Etsitte riitaa kanssani, sen huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.

Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.

Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän, pidättivät häntä takaapäin.

Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen ja sanoi äänessään pelottava sointu:

— Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.

Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta taaksepäin.

Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.

Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.

Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

— Mitä olette hänelle tehnyt?

— Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.

— Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?

— Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan epätoivoon.

— Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?

— Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin petoksesta.

— Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, — mutta en uskonut, että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.

— Ja niin on kuitenkin asian laita.

— Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, — ja tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.

— Kuinka niin?

— Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.

— Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.

— Mitä teette hänelle?

— Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, — mitäkö minä teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä aamulla. Sen minä hänelle teen.

Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.

— Kreivi, sanoi hän, — hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!

— Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti ensi kertaa suuttuvan. — Kärsiköön!

Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.

— Kreivi, kreivi! sanoi hän.

— Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, — kuulkaahan, kuinka ihanasti Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" — Jo kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!

Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui samassa. Oveen kolkutettiin.

— Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään muutosta.

Beauchamp astui sisään.

— Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. — Istukaa.

Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.

— Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa, sanoi hän Monte-Cristolle.

— Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä, nauroi Monte-Cristo. — Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette selvempi kuin hän.

— Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi Beauchamp — ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän, otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.

Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.

— Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.

— Kuinka niin? kysyi Beauchamp.

— Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen, mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä. Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.

— Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, — on hetkiä, jolloin rehellisyys määrää…

— Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, — kreivi
Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi
pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra
Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.

— Hyvä herra, sanoi Beauchamp. — Tällä tavoin ei vastata kunnon miehille. Kunnia vaatii takeita.

— Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. — Meidän molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.

— Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista, sanoi Beauchamp.

— Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, — turhaa on siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa. Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua onkin solvaistu, niin — ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti — jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä, keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin, joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.

— Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena häneen.

— Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. — Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.

— Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen kanssa.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. — Kun asiat näin ovat järjestyksessä, niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.

Beauchamp poistui aivan kummastuneena.

— Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, — luotan apuunne, arvaattehan sen?

— Tietysti, sanoi Morrel, — ja voitte täydellisesti luottaa minuun, mutta…

— Mitä?

— Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy…

— Kieltäydytte siis?

— En suinkaan.

— Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. — Tuo nuori mies on itse sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen tuntee, on meidän puolellamme.

— Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. — Kuka on toinen todistajanne?

— En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?

— Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.

— Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?

— Me tulemme.

— Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana musiikki!