Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 3. 87. Taisteluhaaste
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää ja poistuin, jatkoi Beauchamp. — Ovella odotti minua vahtimestari, joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli samalla murtuneena ja ihastuneena — suokaa anteeksi, että sanon sen suoraan —, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.

Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen Beauchampin käsivarteen sanoi:

— Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on, surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne surmannut.

— Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu. Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.

— Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.

— Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. — Jos välttämättä tahdotte laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.

— Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!

— Kuulkaahan sanojani, Morcerf.

— Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän uudelleen.

— En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.

— Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.

— No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua
Janinasta palatessani.

— Puhukaa.

— Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan kyllä, miksi tulette tänne." — "Kuinka niin?" — "Koska minulta kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." — "Kuka kyseli?" — "Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." — "Minkä niminen?" — "Herra Danglars."

— Hän! huudahti Albert. — Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri. Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on ollut.

— Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos asia on tosi…

— Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki kärsimykseni.

— Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.

— Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!

— Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä teitä. Albert, menetelkää viisaasti.

— Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.

— Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.

He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan herraansa.

— Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. — Ellei herra
Danglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä.
Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.

Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä tavata, hän — tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut — kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi Danglars, — enkö enää ole herra talossani, enkö saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan? Menette totisesti liian pitkälle.

— En, vastasi Albert kylmästi. — Tämä on sellainen tapaus, jossa tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.

— Mitä minusta tahdotte?

— Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, — tahdon määrätä kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta jää toinen paikalle.

Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen puoleen sanoen:

— Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.

Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.

— Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille, — niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.

— Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, — en puhu vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu teille.

— Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, — huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos isänne on häpäissyt nimensä?

— On, raukka, huusi Morcerf, — se on sinun syysi!

— Minunko syyni, sanoi Danglars. — Olettehan hullu! Tunnenko minä Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään…

— Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. — Te ette ole tätä tekoa ja tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen ilmi.

— Minäkö?

— Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?

— Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!

— Kuka on kirjoittanut Janinaan?

— Janinaanko?

— Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?

— Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.

— Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.

— Yksikö ainoa?

— Niin, te.

— Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle vaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole ainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.

— Kirjoititte, sanoi Albert, — ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä vastauksen saisitte.

— Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä varmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta huolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. — Minussa ei olisi koskaan herännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan oloja.

— Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?

— Niin.

— Kuka hän oli…? Sanokaa … ilmaiskaa…

— Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei tietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva henkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin: Kreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.

— Ja kuka tämän neuvon teille antoi?

— Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.

— Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?

— Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille näyttää.

Albert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.

— Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut mitään, — te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole Pariisissa eikä voi itseään puolustaa.

— En syytä ketään, sanoi Danglars, — kerron vain, kuinka asian laita on, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä ollessa.

— Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?

— Näytin hänelle kirjeen.

— Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä
Mondego?

— Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole tässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani olisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen saatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään tytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista tahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen antamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi olisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä minuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.

Albert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään. Danglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi varmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta, ei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan etsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai Monte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka vastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään kaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia, sen hän huomasi.

Sitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän oli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia kirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut esittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä Alin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli epäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti Haydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä paitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen. Sen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden puhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja oli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.

Albert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä ajatuksensa.

— Olette oikeassa, sanoi tämä. — Herra Danglars on pitänyt huolta ainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi Monte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.

Albert kääntyi Danglars'in puoleen.

— Hyvä herra, sanoi hän, — ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti sano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen heti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.

Kumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään välittämättä Cavalcantista.

Danglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän ei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.