Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.

— Kas niin, sanoi hän. — Toivoakseni riita on loppunut, kaikki tasaantunut ja järjestynyt?

— Niin onkin, sanoi Beauchamp. — Juorut ovat itsestään sammuneet, ja jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko siitä enää mitään.

— Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui kreivi. — Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla koskaan on ollut.

— Mitä te teette? kysyi Albert. — Näytätte järjestelevän papereitanne.

— Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia. Järjestän herra Cavalcantin papereita.

— Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.

— Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi
Morcerf.

— En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. —
Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.

— Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, — että se tuottaa minulle suurta surua.

— Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin? huudahti Beauchamp.

— Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä, huudahti kreivi. — Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.

— Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi
Beauchamp.

— Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!
Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.
Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt
rupeamasta puhemieheksikin.

— Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, — ystävämme Albertin tähden.

— Minun tähteni! sanoi nuori mies. — Ei suinkaan! Kreivi voi todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.

— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen pysytellyt jutusta niin erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.

— Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?

— Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin. Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua. Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.

— Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, — miten hän kohtelee teitä, kun riistätte häneltä oppilaan?

— En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle, joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa, Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?

— En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.

Beauchamp alkoi katsella tauluja.

— Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. —
Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?

— Päätäni kivistää, sanoi Albert.

— Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi Monte-Cristo. — Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla on ollut ikävyyksiä.

— Mikä se on? kysyi nuori mies.

— Matkustaminen.

— Todellako? kysyi Albert.

— Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä matkalle. Lähdemmekö yhdessä?

— Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. — Millä tavoin?

— Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu toimeen tutkimuksia!

— Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?

— Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka näyttää karanneen kaleerivankilasta.

— Sehän on totta, sanoi Beauchamp, — luin siitä sanomalehdissä. Mikä tuo Caderousse oikeastaan oli?

— Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä, muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää. Tulkaa mukaan, vicomte.

— Mielelläni.

— Asia on siis päätetty?

— On, mutta minne menemme?

— Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut, missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan maailman herraksi kuin Augustusta.

— Minne siis lähdette?

— Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.

— Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.

— Suostutte siis?

— Suostun.

— No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.

— Kiitos, tulen juuri meren rannalta.

— Mitä, tuletteko meren rannalta?

— Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.

— Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.

— En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi hän hiljaa, — vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni kirjelaatikkoa.

— Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. — Olette oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.

Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken, mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.

— Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, — eikö olekin, Albert?

— Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.

— Normandiaan, jos niin tahdotte.

— Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.

— Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.

— Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.

— Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.

— Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.

— Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät
Italiassa.

— Entä sitten.

— Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?

— Teillä on huono muisti.

— Kuinka niin?

— Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä kohtaan?

— Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.

— Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään tavallinen nainen.

— Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia kielenne hienouksia.

— Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.

— Todellako? huokasi Monte-Cristo. — Ja luuletteko siis, että hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista välinpitämättömyyttä?

— Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.

— Oh!

— Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta, vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta kuin teistä.

— Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?

— Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."

Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.

— Todellako? sanoi hän.

— Sen vuoksi, jatkoi Albert, — ei hän suinkaan vastustaisi matkaani, vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on aivan hänen toivomustensa mukaista.

— Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. — Tänä iltana tavataan. Olkaa täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.

— Mitä! Tréport'iin…?

— Tréport'iin tai sen lähistölle.

— Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne kahdenkymmenen peninkulman päähän?

— Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.

— Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te olette vielä nopeampi kuin lennätin.

— Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.

— Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua matkakuntoon.

— Siis kello viisi tavataan.

— Kello viisi.

Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.

Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.

— Herra Bertuccio, sanoi hän, — lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana. Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee seurassani. Menkää!

Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen, että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.

Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja jätti talon hänen huostaansa.

Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.

— Se on totta, sanoi Monte-Cristo. — Teidän postihevosillannekaan ei pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa — jolloin sairas ja yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään takanaan — niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin, Ali?

Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia, joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä samumtuulen tai myrskyn haltialta.

— Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, — tätä nopeuden nautintoa.

Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.

— Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. —
Kasvatatteko niitä itse?

— Kasvatan, vastasi kreivi. — Kuusi vuotta sitten sain Unkarista orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin, Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä. Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.

— Mainiota…! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla hevosilla?

— Näettehän, matkustan.

— Mutta ettehän aina matkusta.

— Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

— Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen niitä.

— Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.

— Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.

— Sanokaahan.

— Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain yksityishenkilö.

— Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.

— Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. — Herra Bertuccio on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä, rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.

— Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja varastaa, mutta miksi hän varastaa?

— Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. — Hän varastaa varastaakseen.

— Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde luotani.

— Kuinka niin?

— Koska en mistään löydä häntä parempaa.

— Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.

— En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä ja kuolema on vallassani.

— Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi
Albert.

— On, vastasi kreivi kylmästi.

Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee tien. Kreivin lausuma on oli tuollainen sana.

Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.

He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt hänelle tiedon.

Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut etuistuimella, palveli kreiviä.

Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja metsään päättyvä puisto.

Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti, jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä — hän kun teki vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään — kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista. Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä alamaisilta.

Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi heti paikalla mieluisaksi.

Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet; alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia käyttämään!

Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja tee juotiin kirjastossa.

Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta, joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa, ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.

— Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. — Onko äitini sairas?

Ja hän juoksi ovelle.

Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.

— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.

— Herra Beauchamp, vastasi Florentin.

— Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?

— On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.

Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.

— Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. — On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.

Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.

— Florentin, sanoi hän, — onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?

— Se on huono, pattijalkainen postikoni.

— Miten kotona voitiin lähtiessänne?

— Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää, milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja pyytäkää häntä palaamaan."

— Niin, äiti, niin, sanoi Albert, — minä palaan, olkaa siitä varma, ja voi silloin tuota konnaa!… Minun täytyy heti paikalla lähteä.

Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut, kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla, ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.

— Kreivi, sanoi hän, — kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.

— Mitä on tapahtunut?

— Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!

— Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. — Mutta tehän kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt, jotkin ajoneuvot.

— Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.

Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.

Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:

— Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!

Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.

— Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. — Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?

— Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.

Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.

— Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. — Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, — mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.

Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.

Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:

Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin palveluksessa ja josta Impartial-lehti kolme viikkoa sitten kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän kuuluu päärien kamariin.

Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut, ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti, jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.