Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään murhaajaa.

Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet — paitsi liivi, jota ei löytynyt — vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin ruumishuoneeseen.

Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Bertuccion kalpeuteen.

Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi rikosasioita.

Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.

Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.

Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.

Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.

Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.

Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan vastenmielisyyttä.

Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.

Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi, kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama kuin päärien kamarissa istuva kreivi.

Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen todellisen syyn todistajiltakin.

Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan. Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.

Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen, että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.

Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.

Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp seisahtui.

— Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi Albert. — Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa, että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?

— Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan hämmästyi, — istukaamme ensin ja puhelkaamme.

— Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.

— Albert, sanoi sanomalehtimies, — muutamissa tapauksissa on juuri vastaaminen kaikkein vaikeinta.

— Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:
Peruutatteko uutisen vai ettekö?

— Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.

— Vaan mitä tehdään?

— Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään, eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä, niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa elämänsä.

— No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, — mitä tämä merkitsee?

— Sitä, että saavun Janinasta.

— Janinasta? Te!

— Niin, minä.

— Sehän on mahdotonta.

— Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano, Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan, kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?

Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.

— Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.

— Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.

— Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.

— En tosiaankaan, Albert…

— Aivanhan te arkailette puhua suoraan.

— Niin, pelkään…

— Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.

— Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, — päinvastoin…

Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.

— Ystäväni, sanoi Beauchamp, — olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta…

— Mutta mitä?

— Uutinen oli oikea, ystäväni.

— Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri…

— Niin.

— Tuo Fernand?

— Niin.

— Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka palveluksessa hän oli…

— Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!

Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.

— Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, — tässä on todistus.

Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.

Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui ja vaipui murtuneena tuoliin.

Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.

Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa, lähestyi häntä.

— Albert, sanoi hän, — ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän? Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.

Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.

— Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, — sanoakseni teille: Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne — siitä olen varma — pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen, mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko, että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin, Albert? Sanokaa, tahdotteko?

Albert riensi syleilemään Beauchampia.

— Olette jalo mies! sanoi hän.

— Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.

Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä, mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne viimeiseen asti.

— Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita polttaessaan.

— Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, — haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.

— Niin, niin, sanoi Albert, — jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei … silloin olisin surmannut äitini … olisin lähtenyt syntymämaastani pois.

— Rakas Albert! sanoi Beauchamp.

Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.

— No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.

— Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. — Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, — jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!

— Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — rohkeutta!

— Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. — Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.

— Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.

— Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.

— En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on totta…

— Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.

— Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

— Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?

— Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen asiaan, mikä nyt on mielessämme.

— Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. —
Luuletteko, että Danglars…

— Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta kuin sen, mikä niillä on?

— Kihlaus on purettu, vastasi Albert.

— Hyvä, sanoi Beauchamp.

Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän sanoi:

— Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä omiini.

— Mielelläni, sanoi Albert, — mutta kävellään, luulen, että väsyminen tekee minulle hyvää.

— Samapa tuo, sanoi Beauchamp.

Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.

— Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, — niin menkäämme katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.

— Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, — minä pidän hänestä.