Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 23. 83. Jumalan käsi
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:

— Herra apotti, auttakaa, auttakaa?

— Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.

— Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.

Ja hän pyörtyi.

Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.

— Jumalani, sanoi hän, — Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä täydellisempänä se silloin tulee.

Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.

— Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia, joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.

Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.

— Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.

— Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.

— Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.

— Minkä ilmiannon?

— Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.

— Tunnetteko siis hänet?

— Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!

— Tuo nuori korsikalainen?

— Hän juuri.

— Toverinne?

— Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.

— Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan kuninkaallista prokuraattoriakin.

— Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.
— Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.

— Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.

Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo. Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen, josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi pelastus.

— Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. — Tunnen, että taas pyörryn.

Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.

Caderousse huokasi syvään.

— Te annatte minulle elämän takaisin … antakaa lisää, antakaa lisää…

— Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi apotti.

— Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.

— Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse allekirjoittaa sen.

— Kirjoittakaa … kirjoittakaa…, änkytti Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.

Monte-Cristo kirjoitti:

Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista, nimeltä Benedetto.

— Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.

Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan, kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:

— Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa, että… Jumalani, Jumalani, minä kuolen!

Caderousse pyörtyi toistamiseen.

Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut aukaisi silmänsä.

Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.

— Kerrottehan kaikki, apotti?

— Kaiken sen ja paljon muutakin.

— Mitä kerrotte?

— Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.

— Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. — Hänet mestataan, lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni helpommaksi.

— Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti siellä.

— Näitte siis sen?

— Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."

— Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta kyynärpäittensä nojaan. — Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä ilmoittanut minulle!

— En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut
Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.

— Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa, toiset eivät saa.

— Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. —
Odottakaa!

Caderousse katsoi häneen kummastuneena.

— Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.

— Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.

— Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, — niin sinut nähdessäni uskoisin.

Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.

— Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin herättääkseen häntä uskoon, — kuule mitä hän on sinun hyväksesi tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon, ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit parhaan ystäväsi.

— Auttakaa! huusi Caderousse. — En tarvitse pappia, vaan lääkärin. Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan, ehkä minut vielä voi pelastaa?

— Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!

— Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, — tehän saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.

— Kuule, jatkoi apotti. — Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta. Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin? Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua saattamalla sinut oikeuden käsiin.

— En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, — vaan eukkoni.

— Niin, sanoi Monte-Cristo. — Ja Jumala, joka aina on — en sano tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle kuoleman, — mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi heltyä ja sinä sait pitää henkesi.

— Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista armahtavaisuutta!

— Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi. Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin, sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!

Caderousse heikontui silminnähtävästi.

— Vettä, kuiskasi hän, — minun on jano…, suutani polttaa!

Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.

— Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. — Hän pääsee joka tapauksessa pakoon.

— Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse… Benedetto saa rangaistuksensa.

— Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, — sillä pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa surmaamasta minua.

— Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, — minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui…! Jos olisit ollut nöyrä ja katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!

— Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, — etkä sinäkään, sinä valehtelet … sinä valehtelet…

— Vaikene, sanoi apotti, — sillä muuten viimeisetkin veripisarat valuvat ruumiistasi… Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen, sanan, kyynelen antaakseen anteeksi… Jumalaan, joka olisi voinut ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut… Jumalaan, joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi… Mene siis onneton itseesi ja kadu!

— En, sanoi Caderousse, — en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei sallimusta, ei muuta kuin sattuma.

— Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, — ja todistuksena siitä on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä kuitenkin uskot.

— Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat silmänsä kreiviin.

— Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden sen lähelle kasvojaan.

— Apotti…, apotti Busoni…

Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa, jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.

— Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, — ellei noita mustia hiuksia olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.

— En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. —
Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.

Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran virkisti kuolevan uupuneita aistimia.

— Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, — kuin olisin nähnyt ja tuntenut teidät ennen.

— Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.

— Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi sallitte minun kuolla näin?

— Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta, vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.

— Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon miehen, joka oli lausunut pyhän valan. — Kuka sinä sitten olet?

Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen tyynesti ja samalla surullisesti:

— Minä olen … minä olen…

Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa, että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.

Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä ponnistuksella ylöspäin.

— Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin, sanoi hän. — Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani, vapahtajani, ota minut luoksesi!

Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja huoaten.

Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.

Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana. Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin ääressä.