Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 22. 82. Murtovarkaus
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali, monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu, ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen. Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.

Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää viipyä Ranskassa kuukautta enempää.

— Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi hän. — Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä peninkulmaa.

— Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen, vastasi Bertuccio, — ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan muu pysähdy.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, — jään tänne päiväksi tai pariksi, järjestäkää siis kaikki sen mukaan.

Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi kirjettä hopeatarjottimella.

— Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan tomuisena. — Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?

Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.

— Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.

Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.

Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen kirjoituspöydän laatikossa.

Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin, ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville. Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.

Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä — niin kuin Fiescolle maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä vastaan, joka monesti on paholainen.

— Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, — he tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.

Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta annettuaan kirjeen.

— Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, — ja lähettäkää kaikki siellä olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.

— Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.

— Jää kyllä, portinvartija.

— Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana rakennuksesta.

— Entä sitten?

— Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.

— Kuka sen ryöstäisi?

— Varkaat tietysti.

— Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.

Baptistin kumarsi.

— Ymmärrättehän, sanoi kreivi, — tuokaa tänne kaikki toverinne, viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette vain alakerran ikkunaluukut.

— Entä toisen kerroksen?

— Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.

Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.

Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.

Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta, joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.

Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan luuli, että se oli autio.

Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään. Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.

Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet, lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa surmata viisi miestä.

Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.

Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.

Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.

Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.

Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.

Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.

Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.

Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.

Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.

Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.

Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.

Yksin.

— Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.

Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.

Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

— Hyvä on, sanoi kreivi, — heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.

Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.

Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.

Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.

Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.

Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen. Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.

— Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, — hän onkin siis vain varas.

Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.

— Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, — sehän on…

Ali kohotti kirveensä.

— Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, — emme tarvitse aseita.

Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun. Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa. Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista Ranskassa — missä ei enää tarvitse pelätä tikareja — on viimeksi käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.

Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.

Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.

— Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. — Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän meni katsomaan ikkunasta.

Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen huulilleen.

Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:

— Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.

Ali nyökkäsi.

Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.

Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen hän huomasi huoneessa valoa.

Hän kääntyi.

— Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. — Mitä hittoa te täällä teette tähän aikaan?

— Apotti Busoni! huudahti Caderousse.

Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli päässyt hänen luokseen — hänhän oli lukinnut kaikki ovet —, niin hän pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen lyömänä.

Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas päässyt pakenemaan.

— Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen katseen.

— Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, — hän itse, ja on hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen vuoteen.

Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun valtaan.

— Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.

— Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi otaksuttu apotti.

— Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta kreivi hänet säälimättä esti, — herra apotti, minä en tiedä … uskokaa minua … minä vannon…

— Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, — salalyhty, tiirikkakimppu, puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.

Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.

— Huomaan kyllä, sanoi kreivi, — että olette pysynyt samana, herra murhamies.

— Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi, koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.

— Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti kärsimään uutta?

— En, minut vapautti sieltä eräs mies.

— Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!

— Olinhan minä luvannut…, sanoi Caderousse.

— Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.

— Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.

— Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus… Ellen erehdy, joudutte tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, diavolo, niin kuin sanovat Italian ylhäiset herrat.

— Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää…

— Niin rikolliset aina sanovat.

— Puute…

— Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, — puute voi pakottaa kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä siihenkin puute?

— Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. — Olette jo kerran pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.

— En katso, että minulla on siihen mitään syytä.

— Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä ristiin, — vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?

— Olen aivan yksin, sanoi apotti, — ja minä säälin vielä kerran teitä ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko totuuden.

— Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen
Monte-Cristoa, — olette totisesti minun pelastajani!

— Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.

— Se on totta, kautta kunniani.

— Kuka teidät vapautti?

— Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.

— Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.

— Herra apotti, puhun täyttä totta.

— Tuo englantilainen siis suojeli teitä?

— Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli kahletoverinani.

— Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?

— Benedetto.

— Sehän on ristimänimi.

— Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.

— Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?

— Niin.

— Millä tavoin?

— Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko
Saint-Mandrier'n?

— Tunnen kyllä.

— Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen…

— Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata sääliä, sanoi apotti.

— Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira, sanoi Caderousse.

— Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.

— Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme uimalla.

— Entä minne Benedetto joutui?

— Sitä en tiedä.

— Tiedätte aivan varmaan.

— En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.

Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.

— Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.

— Herra apotti…!

— Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä varmasti rikostoverinanne.

— Herra apotti…!

— Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!

— Miten milloinkin.

— Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.

Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.

— Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi tämä.

— Se on totta, sanoi Caderousse. — Benedettosta on tullut erään ylhäisen herran poika.

— Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?

— Avioton poika.

— Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?

— Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.

— Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan kummastuen.

— Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.

— Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. —
Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?

— Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.

— Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

— Juuri sama.

— Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja hänen pahat tekonsa?

— Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi
Caderousse.

— Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra
Danglars'ille, vaan minun.

— Älkää tehkö sitä, herra apotti…!

— Miksi en?

— Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.

— Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?

— Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.

— Minä kerron kaikki.

— Kenelle?

— Herra Danglars'ille.

— Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti sillä keskelle apotin rintaa. — Sinä et sano mitään, apotti!

Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään, ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.

Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän parkaisi tuskasta.

Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.

Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:

— En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!

— Armoa, armoa! huusi Caderousse.

Kreivi veti jalkansa pois.

— Nouse! sanoi hän.

Caderousse nousi.

— Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. — Kylläpä teillä on lujat kourat!

— Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.

— Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.

— Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.

— En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.

— Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!

Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti näin:

Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.

Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä, sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.

— Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.

— Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.

— Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään. Kirjoita siis nimesi.

Caderousse kirjoitti.

— Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.

Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.

— Nyt saat mennä.

— Mitä tietä?

— Sitä, mitä tulitkin.

— Pitääkö minun mennä ikkunasta?

— Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.

— Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.

— Mitä pahoja aikeita minulla olisi?

— Miksi ette päästä minua ovesta?

— On turhaa herättää portinvartija.

— Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.

— Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.

— Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.

— Kuinka typerä raukka sinä olet?

— Mitä aiotte minulle tehdä?

— Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!

— Herra apotti, sanoi Caderousse, — koettakaa vielä kerran.

— Sen teen, sanoi kreivi. — Tiedättehän, että pidän sanani?

— Tiedän, sanoi Caderousse.

— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…

— Ellei minun tarvitse teitä pelätä…

— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…

— Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.

— Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.

— Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, — saatte minut kuolemaan pelosta!

— Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.

Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.

Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.

— Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. — Jos vartiosotilaat sattuvat kulkemaan ohitse…

Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään, mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa alla.

Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.

Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa, jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.

Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa.

Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi häneltä taitavasti ja tottuneesti.

Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:

— Auttakaa!

Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:

— Minä kuolen!

Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.

Veri virtasi kolmesta haavasta.

Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.

Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:

— Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!

Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.