Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 21. 81. Toimensa jättänyt leipuri
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Saman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in luota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan pankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti pankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat käherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset hansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän puoliksi seisoi vaunuissaan.

Keskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui johdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden jälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen. Pankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika, hän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa kuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän oli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.

Danglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä tunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä yhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä ensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.

— Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne avioliittoa? sanoi hän.

— En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, — en ainakaan omasta mielestäni. Italiassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan ymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on tartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.

— Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka minulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, — niin kenen kanssa keskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on tärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä tavoin, että se takaa lasten onnen.

— Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja järkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion asettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki syntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu — siinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, — antamaan hääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Laskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.

— Minä puolestani, sanoi Danglars, — olen aikonut antaa viisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa perilliseni.

— Näettehän siis, sanoi Andrea, — että asia on hyvällä tolalla, olettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta pyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen sijasta käytettäväkseni pääoman — eihän se ole helppoa, sen tiedän kyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, — niin nämä pari kolme miljoonaa tulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa taitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.

— En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia, toisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. — Mutta vävylleni maksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.

— Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa hiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon tuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.

Mutta heti hän paransi lauseensa sanoen:

— Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut melkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki toteutuu!

— Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan tunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, — onhan teillä omaisuutta, jonka voitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.

— Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.

— Äitinne perintö?

— Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.

— Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?

— Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, — etten ole koskaan ottanut siitä selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.

Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla maan.

— Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, — rohkenenko toivoa…

— Herra Andrea, sanoi Danglars, — toivokaa, ja ellei teidän puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia. Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, — mistä johtuu, ettei suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä teidän kanssanne?

Andrea punastui hiukan.

— Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. — Hän on kyllä miellyttävä mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne.

— Hyvä on.

— Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, — olen lakannut puhumasta apelle ja puhun pankkiirille.

— Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.

— Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain neljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi mukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja tässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei minulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette. Lunastatteko sen?

— Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen maksuosoituksen taskuunsa. — Sanokaa, milloin olette huomenna kotona, ja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.

— Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin sitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.

— Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?

— On.

Seuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle kaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa Caderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan välttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään hänen eteensä.

— Armollinen herra, sanoi hän, — se mies kävi täällä?

— Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.

— Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.

— Ahaa, sanoi Andrea, — tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai hänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.

— Annoin kyllä, teidän armonne.

Andrea antoi puhutella itseään "hänen armokseen".

— Mutta, jatkoi portinvartija, — hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.

Andrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.

— Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte lähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi sanani ja jätti teille tämän kirjeen.

— Antakaa se tänne, sanoi Andrea.

Andrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:

Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä aamulla.

Andrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton avannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin taitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa selkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.

— Hyvä on, sanoi hän. — Miesparka, hän on uskollinen sielu.

Portinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän ihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.

— Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi
Andrea palvelijalleen.

Hän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli juuri palanut, kun palvelija astui sisään.

— Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.

— Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.

— Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?

— On.

— Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni enkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että voin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.

Pierre totteli.

Viisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi muuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin "Punaisen hevosen" ravintolaan.

Seuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen kaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti, pysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli etsivästi ympärilleen.

— Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.

— Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.

— Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.

— Juuri häntä.

— Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.

Andrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon nuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti, että kello kilisi kiivaasti.

Tuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.

— Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.

Hän avasi oven.

— Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.

Hän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi ja kieri pitkin permantoa.

— No, no, sanoi Caderousse, — älähän suutu, poika! Olen ajatellut sinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut, pelkkiä mieliruokiasi.

Andrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli nälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa syödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä ryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää, peitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.

Viereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle katetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista viiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti järjestettyjä hedelmiä.

— Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. — Eikö tuoksukin hyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka nuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait maistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.

Caderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. — Jos olet häirinnyt minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!

— Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, — syödessä keskustellaan. Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan itken ilosta.

Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.

— Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. — Sinäkö muka minusta välittäisit!

— Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on heikkoutta, sanoi Caderousse, — mutta sille en mahda mitään.

— Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa aikeissa.

— Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon esiliinaansa. — Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee. Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin, häh?

Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.

— Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. — Mutta miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?

— Nähdäkseni sinut, poikani.

— Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.

— Rakas ystävä, sanoi Caderousse, — ei testamenttia ilman lisäyksiä. Tahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja tuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan lehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on kolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des Princes.

— Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit elellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?

Caderousse huokasi.

— Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. — Olethan saanut unelmasi toteutetuksi.

— Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri,
Benedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.

— Onhan sinulla korkosi.

— Minullako?

— Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.

Caderousse kohautti olkapäitään.

— On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna, rahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. — Ymmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että varallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin rykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on korkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären kanssa naimisiin.

— Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!

— Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa paroni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi Benedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin huono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi … sillä hänhän oli minun häissäni … niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä kuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin liikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin kanssa… Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos seurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme samoissa salongeissa.

— Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa,
Caderousse.

— Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran pääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa taloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.

Caderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä ruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.

Andrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi kalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.

— No, toveri, sanoi Caderousse, — sinä näytät jälleen pääsevän sovintoon entisen hovikokkisi kanssa.

— Kyllä, sanoi Andrea, — ruokahaluhan sai minut hänen luonaan aikoinaan unohtamaan kaiken muun.

— Ruoka maistuu siis hyvältä?

— Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä tällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.

— Katsohan, sanoi Caderousse, — vain yksi ajatus pilaa onneni.

— Mikä?

— Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti ansainnut toimeentuloni.

— Älä siitä välitä, sanoi Andrea, — minulla on niin paljon, että se riittää kahdellekin.

— Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on omantunnonvaivoja.

— Kunnon Caderousse!

— Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita kahtasataa frangia.

— Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin puhua vain omantunnonvaivoistasi?

— Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt eräs ajatus.

Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut uuden ajatuksen.

— Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.

— Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen toverinsa tahtoi tulla, — koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään muuta tee. Minä olen kärsivällinen.

— Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.

— Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, — rupeat lörpöttelemään menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?

— Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta palatkaamme taas raha-asioihin.

— Niin.

— Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta…

— Millä tavoin tekisit totta?

— Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin noine rahoineni karkuun.

— Kas, kas, kas, sanoi Andrea, — tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.

— Rakas ystävä, sanoi Caderousse, — syö minun laittamiani ruokia ja noudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.

— Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. — Miksi et peri puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa Brysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä leipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa ammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.

— Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?

— Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit kuolemaisillasi nälkään.

— Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan kuin naurava apina tai vihainen tiikeri. — Olenkin laatinut suunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan ison palan leipää.

Caderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin hänen ajatuksensa.

— Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.

— Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla pääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut niinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!

—Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, — sinä keksit toisinaan hyviä tuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?

— Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta frangia … ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla rehelliseksi mieheksi?

— En, vastasi Andrea kuivasti, — sellaista summaa en voi hankkia.

— Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi.
— Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.

— Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että sinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.

— Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen merkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä tovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo heitä nähdä.

Andrea vapisi ja kalpeni.

— Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.

— Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten voin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua mihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.

— Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.

— Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan?
Tahtoisin mielelläni ottaa piian.

— Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, — vaikkakin se tuntuu raskaalta minulle … sinä käytät väärin…

— Joutavia! sanoi Caderousse. — Sinähän ammennat pohjattomista kirstuista.

Andrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.

— Se on totta, vastasi Andrea, — ja suosijani on minua kohtaan erinomaisen ystävällinen.

— Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. — Paljonko hän antaakaan sinulle kuukausittain?

— Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.

— Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui
Caderousse. — Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä.
Viisituhatta kuukaudessa… Minne sinä sen kaiken saat menemään?

— Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin sinä saada itselleni pääoman.

— Pääoman … kyllä ymmärrän … kaikkihan tahtoisivat itselleen pääomia.

— Minä saan kohta.

— Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?

— Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.

— Mitä odottaa? kysyi Caderousse.

— Hänen kuolemaansa.

— Prinssinkö kuolemaa?

— Niin.

— Kuinka niin?

— Koska hän on maininnut minut testamentissaan.

— Oikeinko totta?

— Kautta kunniani.

— Paljonko saat?

— Viisisataatuhatta!

— Etkö muuta. Eipä kannata kehua.

— Asia on niin kuin sanoin.

— Se ei voi olla mahdollista.

— Caderousse, olethan ystäväni?

— Tietysti, elämässä ja kuolemassa.

— Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.

— Olen vaiti kuin kala.

— Kuule siis, minä luulen…

Andrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.

— Mitä luulet…? Älä pelkää, mehän olemme kahden.

— Luulen löytäneeni isäni.

— Oikeanko isäsi?

— Niin.

— Et tarkoita isä Cavalcantia?

— En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.

— Ja tuo isä on…

— No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.

— Loruja!

— Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä hän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin näytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.

— Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin suostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta, viidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön olento?

— Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän ollessamme tuolla kaukana.

— Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa sinulle…?

— Viisisataatuhatta frangia.

— Oletko siitä varma?

— Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.

— Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.

— Luultavasti.

— Ja tuossa lisäyksessä…?

— Hän tunnustaa minut pojakseen.

— Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse pyörittäen käsiensä välissä lautasta.

— Näethän, etten salaa sinulta mitään.

— Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis rikas, upporikas?

— Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.

— Onko se mahdollista?

— On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs pankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka oli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi hänelle satatuhatta frangia kullassa.

Caderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan metallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.

— Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.

— Voin mennä sinne milloin vain tahdon.

Caderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:

— Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.

— Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.

— Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?

— Numerossa kolmekymmentä.

— Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.

— Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään muista. Kyllä sen heti huomaa.

— Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä mahtaa olla komeita huonekaluja?

— Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?

— En.

— Täällä on vielä komeampaa.

— Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo pudottaa kukkaronsa?

— Hyvä Jumala, sanoi Andrea, — sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä talossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.

— Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.

— Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?

— Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy päästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.

— Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!

— Tulen lattiankiilloittajana.

— Siellä on kaikkialla mattoja.

— Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain mielikuvituksessani.

— Se on kyllä viisainta, usko minua.

— Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo suurikin?

— Ei liian suuri eikä liian pieni.

— Missä järjestyksessä huoneet ovat?

— Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.

— Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.

Hän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän ja mustetta.

Andrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää karttaa.

— Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso, näin.

Ja hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.

— Ovatko muurit korkeitakin?

— Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.

— Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.

— Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.

— Eikä ketunrautoja?

— Ei.

— Missä talli on?

— Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.

Andrea jatkoi piirtämistään.

— Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.

— Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat eteisessä ja toiset pienemmät portaat.

— Onko ikkunoita?

— Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin tavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.

— Onko ikkunaluukkuja?

— On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.

— Missä palvelijat nukkuvat?

— Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis vaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan yläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu päärakennuksesta kellonnuorat.

— Perhana! Kellot!

— Mitä sanoit…?

— Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin kalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.

— Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa olevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?

— Kyllä.

— Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi, sillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo jää autioksi. — Entä sitten? kysyi hän. — Jonakin kauniina päivänä teiltä varastetaan, sanoin minä.

— Mitä hän siihen vastasi?

— Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?

— Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja kirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.

— Millainen?

— Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä.
Kuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.

— Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.

— Eikö häneltä varasteta?

— Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.

— Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?

— Ehkä … en tiedä mitä siellä on.

— Entä missä se on?

— Toisessa kerroksessa.

— Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.

— Se on helppoa.

Ja Andrea tarttui uudelleen kynään.

— Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin oikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella makuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se kuuluisa kirjoituspöytä.

— Onko siinä huoneessa ikkunoita?

— On kaksikin, tuossa ja tuossa.

Caderousse kävi miettiväiseksi.

— Käykö kreivi usein Auteuilissa?

— Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää siellä koko päivän ja yön.

— Oletko siitä varma?

— Hän kutsui minut sinne päivälliselle.

— Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, — oma talo kaupungissa ja oma talo maalla!

— Sellaista on rikkaus.

— Entä menetkö päivälliselle?

— Nähtävästi.

— Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?

— Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.

Caderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen sielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti havannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.

— Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.

— Heti paikalla, jos sinulla on antaa.

Andrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.

— Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. — Ei kiitoksia.

— Halveksitko niitä?

— Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.

— Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa kaksikymmentäviisi centimea.

— Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja Caderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset maksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna hopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi olla kenellä tahansa.

— Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina taskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.

— Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä hakemassa.

— Tänäänkö?

— En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.

— Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.

— Voinko luottaa siihen?

— Voit.

— Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.

— Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?

— En koskaan.

Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.

— Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. — Luulisi sinun jo saaneen perintösi.

— Pahaksi onneksi en ole vielä saanut… Mutta heti kun sen saan…

— Mitä sitten?

— Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.

— Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.

— Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.

— Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä ystävällisiä neuvojakin.

— Mitä neuvoja?

— Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko saada meidät molemmat ansaan?

— Kuinka niin? kysyi Andrea.

— Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.

— Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.

— Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin hallussani.

— Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.

Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.

— Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.

— Ei suinkaan, sanoi Andrea, — nyt lasket leikkiä.

— Älähän suutu, sitä voi koettaa.

Ja Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi narskahtaen lasia.

— Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. — Mutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä, ettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi teollisuudenhaara pilattu.

— Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. — Vieläkö tahdot jotakin? Haluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran olen vielä täällä.

— Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan hillitä ahneuttani.

— Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin pelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.

— En minä sitä myy, siitä voit olla varma.

— Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.

— Onnellinen konna, sanoi Caderousse, — sinä saat taas kohta nähdä lakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.

— Niin saankin, sanoi Andrea.

— Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.

— Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.

— Paljonko saat myötäjäisiä?

— Johan minä sanoin…

— Miljoonanko?

Andrea kohautti olkapäitään.

— Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. — Et koskaan voi saada niin paljon kuin minä sinulle toivoisin.

— Kiitos, sanoi nuori mies.

— Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun.
— Odotahan, saatan sinua.

— Ei tarvitse.

— Kyllä vain.

— Miksikä?

— Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet kapitalistiksi.

— Kiitos, sanoi Andrea. — Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.

He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.

— Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi hän, — ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.