Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 20. 80. Syytös
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä oli kalpea kuin ruumis.

— Kuolema on talossani! huudahti Villefort.

— Sanokaa rikos! vastasi tohtori.

— Herra Avrigny! huudahti Villefort. — En voi selittää, mitä kaikkea tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.

— Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, — mutta jo on aika meidän toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon, että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.

Villefort loi ympärilleen synkän katseen.

— Minun talossani, sanoi hän, — minun talossani!

— Olette virkamies, sanoi Avrigny, — esiintykää siis miehenä. Olette lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.

— Uhrautua!

— Juuri niin.

— Epäilette siis jotakuta määrättyä?

— En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan, kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja…

— Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.

— No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain, kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos. Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.

Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:

— Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen määritelmä…

— Tohtori! huudahti Villefort. — Kuinka monta kertaa onkaan inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä, mutta minun mielestäni tämä rikos…

— Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?

— Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.

— Oi ihmistä, mutisi Avrigny, — hän on itsekkäin kaikista luoduista ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä! Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier…

— Mitä! Herra Noirtier'ko?

— Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu. Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.

— Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?

— Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat, tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi myrkyksi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Villefort väänteli käsiään.

— Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra
Saint-Méranin.

— Tohtori!

— Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt vastaavat täydellisesti omia huomioitani.

Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.

— Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, — hän surmaa rouva
Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.

Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.

— Kuulkaahan tarkoin.

— Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.

— Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, — oli aikaisemmin tehnyt testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä. Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.

— Armoa, herra Avrigny!

— Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!

— Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.

— Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma isänsä!

— Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on kuin puhdas lilja.

— Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen. Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta ainoastaan ihmeen kautta. — Neiti Villefort on syyllinen, hän on myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!

— Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta armahtakaa minun elämääni, kunniaani!

— Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, — on tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut: Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä, mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja kuolemattomuus odottaa teitä!

Villefort vaipui polvilleen.

— Kuulkaa, sanoi hän, — minulla ei ole niin suurta voimaa kuin teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys tyttärestänne, neiti Madeleinesta.

Tohtori kalpeni.

— Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan.
Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.

— Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, — kuolemanne voi olla hidas. Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän isäänne, vaimoonne ja poikaanne.

Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.

— Kuulkaa minua, huudahti hän, — säälikää minua, tukekaa minua… Ei, tyttäreni ei ole syyllinen… Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen … meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta…! Kuuletteko, en tahdo, että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko toisen surmaamana…? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä sydäntä…? Ei, te olette lääkäri…! Minä sanon teille: Minä en laahaa tytärtäni mestauslavalle…! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt, tohtori…! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet surmannut tyttäreni…! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin itseni, vaikka olenkin kristitty!

— Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, — minä odotan.

Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.

— Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, — jos talossanne joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.

— Jätätte siis minut oman onneni nojaan?

— Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.

— Tohtori, jääkää!

— Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.

— Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?

— Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, — tulkaa saattamaan minua.

Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi mennä.

— Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla, — Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä. Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu, hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.

— Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, — että tuo kuppi, jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.

Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.

Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet heitä pidättää. He vastasivat vain:

— Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.

He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.

Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.

Tyttö itki.

Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä taivaalta.