Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 18. 78. Janinasta kirjoitetaan…
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Franz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman näköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.

Villefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa.
Kaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:

Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään maininnut.

Kuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta iskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin pitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia asioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä ollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia Villefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel eli paroni Epinay — mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko sitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli saanut, — oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.

Franz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti Villefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin surmanisku Villefort'in ylpeydelle.

Tuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa astui sisään.

Kun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät muut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja todistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois sanoen menevänsä hankkimaan tietoja.

Villefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli purkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla ja herra d'Epinaylla oli ollut.

Tätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort palatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa saanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen allekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.

Kahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin omituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja poistuivat sanaakaan sanomatta.

Sillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että kauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla oli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä omaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan suostuvansa siihen.

Mutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin portaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä tapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän odotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana, niin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.

Jo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin lähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt pahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt, että Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja Château-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän oli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että Valentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.

Hän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren tytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi silmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän hypähti riemusta.

— Pelastetut! huudahti Valentine.

— Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. — Kuka meidät pelasti?

— Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.

Morrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen ollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä enemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.

— Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. — Mitä kummallista keinoa hän on käyttänyt?

Valentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan kätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen isoisälleen.

— Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.

— Milloin?

— Silloin, kun olen vaimonne.

Kun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen — yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei suostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.

Valentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänen
silmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiin
Maximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroon
Franz d'Epinaystà.

Tällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.

Noirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän naiseen.

— Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on purkautunut, sanoi rouva Villefort, — koska se purkautui juuri täällä.

Noirtier pysyi välinpitämättömänä.

— Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, — että minä olen aina ollut tätä avioliittoa vastaan.

Noirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.

— Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on purkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort ja Valentine voi pyytää.

Noirtier'n katse pysyi kysyvänä.

— Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, — minä näet voin pyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, — antamaan poikanne tyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.

Noirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi syytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.

— Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa? kysyi rouva Villefort.

— Kyllä, ilmaisi Noirtier.

— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, — lähden täältä kiitollisena ja onnellisena.

Hän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.

Seuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen testamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken omaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi toisistaan.

Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset tulot.

Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.

Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä ja istui mahtavana tuoliinsa.

Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan aloitti muitta mutkitta:

— Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin tekemiämme lupauksia…

Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.

Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.

— Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.

— Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, — ja annatte minun huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä. Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.

Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille ja sanoi:

— Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie
Danglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.

Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.

— Herra kreivi, sanoi hän, — ennen kuin voin vastata, täytyy minun tuumia asiaa.

— Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. — Eikö teillä ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?

— Herra kreivi, sanoi Danglars, — joka päivä tapahtuu sellaista, mikä pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.

— Kuinka niin? kysyi Morcerf. — En ymmärrä teitä.

— Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut asioita, jotka…

— Anteeksi, sanoi Morcerf, — mitä ilveilyä tämä on?

— Kuinka niin ilveilyä?

— Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.

— Niin minustakin.

— Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?

— Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, — sillä hän on ystäväni.

— No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä suhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.

— Se on totta.

— No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän sen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.

Danglars ei vastannut mitään.

— Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, — vai oletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne minua?

Danglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi päättyä hänelle huonosti.

— Herra kreivi, sanoi hän, — ymmärrän kyllä, että käytökseni hämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua: tämä on välttämätöntä.

— Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. — Moukka voisi siihen tyytyä, mutta ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus kysyä, mikä on siihen syynä.

Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin puhetapa suututti häntä.

— Selitys kyllä tulee, vastasi hän.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda esiin.

— Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi
Morcerf. — Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.

— Olette väärässä, sanoi Danglars, — minä vain lykkään päätöksen tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.

— Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne, odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?

— Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme mitättöminä.

Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti, voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.

— Rakas Danglars, sanoi hän, — olemmehan tunteneet toisemme jo monta monituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä toisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen. Täytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän hyvät ajatuksenne hänestä.

— Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi sanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään Morcerfin lauhtuvan.

— Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä äänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.

Danglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen, jollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.

— Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.

Morcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän koetti hillitä kiukkuaan.

— Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä jotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko syynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan…

— Ei mikään niistä, sanoi Danglars. — Olisin huono mies, jos niitä pitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani. Älkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin tiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että lykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään kiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne kahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen näyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin panettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.

— Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. — Minua siis panetellaan!

— Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.

— Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?

— Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa minulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja peruutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin sulhaselle.

— Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.

Ja rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.

Danglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä, oliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.

Samana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä kanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten salongissa, läksi viimeisenä talosta.

Seuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne tuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensä Impartial-lehden.

Beauchamp oli sen lehden päätoimittaja.

Danglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti pääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin tietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oli Janinasta kirjoitetaan.

— Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, — tässä on kapteeni Fernandista pienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi Morcerfille.

Samaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n varrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti napitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.

— Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.

— Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.

— Ei, herra kreivi.

— Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Portinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan kuluttua hänen seurassaan.

— Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, — mutta tahdoin kysyä teiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.

— On, vastasi Baptistin.

— Vaikka minäkin tulen?

— Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä erottaa herra vicomten muista vieraista.

— Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa.
Luuletteko, että hän viipyy kauan poissa?

— En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.

— Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas täällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä odottamaan minua.

— Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.

Albert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.

Kulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n ampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja tunsi nyt ajajankin.

— Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.

— On, vastasi ajaja.

Morcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.

Hän astui sisään.

Pienessä puutarhassa oli vahtipoika.

— Anteeksi, sanoi tämä, — mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa hetkisen?

— Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään ampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.

— Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei koskaan muiden läsnä ollessa.

— Ei edes teidänkään, Philippe?

— Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.

— Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?

— Hänen palvelijansa.

— Nubialainenko?

— Tunnette siis tuon herran?

— Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.

— Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle tulostanne.

Itsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.

— Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. — Sanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle olinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen. Menin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte kello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni sitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja vaununne.

— Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.

— Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.

— Mitä ihmettä puhutte?

— Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.

— Teillä? Ja minkä tähden?

— Se on kunniakysymys.

— Siis vakava juttu.

— Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.

— Mitä?

— Tulkaa todistajakseni.

— Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan palatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.

Kreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat tavallisesti pesivät kätensä.

— Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaa
Albertille, — niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.

Morcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin kiinnitetty pelikortteja.

Etäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä kymppiin asti.

— Ahaa, sanoi Albert, — aioitte pelata korttia?

— En, vastasi kreivi, — aioin tehdä korttipakan.

— Kuinka niin?

— Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä tehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja kymppejä.

Albert lähestyi.

Kuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät puuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen lisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet liian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.

— Hitto vieköön! sanoi Morcerf.

— Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi Monte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. — Mutta tulkaahan, minä odotan teitä.

He astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet heidät kreivin asunnon edustalle.

Monte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.

— Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.

— Näettehän, että olen aivan rauhallinen.

— Kenen kanssa tahdotte taistella?

— Beauchampin kanssa.

— Hänhän on ystävänne!

— Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.

— Mutta kaikella on syynsä.

— Niin onkin.

— Mitä pahaa hän on teille tehnyt?

— Eilisillan lehdessä on… Mutta lukekaahan itse.

Albert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:

Janinasta kirjoitetaan:

Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri, johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi oli Fernand.

— Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.

— Kuinka niin?

— Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen turkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?

— Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi on
Fernand.

— Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?

— Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä onkin häväistys.

— Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.

— Sitä minäkin tahdon.

— Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on sama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan valloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?

— Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten äkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa korkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en tahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän todistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen liikkeelle, ja hän peruuttaa sen.

— Beauchamp ei peruuta mitään.

— Siinä tapauksessa taistelemme.

— Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli ehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.

— Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy hävitä… Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura takanaan…

— Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei ole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin on Fernand.

— Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy tuollaiseen korjaukseen.

— Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?

— Aion.

— Siinä olette väärässä.

— Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?

— Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta,
Roomassahan sanoin sen teille, muistattehan?

— Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei vähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.

— Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen joukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää, jolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä Beauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi tai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No niin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.

— Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?

— Niin täytyy olettaa.

— Miksi ette siis antaisi minun taistella?

— En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että kaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.

— Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?

— Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää kantaa kaunaa häntä kohtaan.

— Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.

— Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme … kuunnelkaa minua tarkoin, sanoin: otaksukaamme… Älkää nyt vain suuttuko sanoistani!

— Puhukaa, minä kuuntelen.

— Otaksukaamme, että tuo väite on tosi…

— Poika ei voi otaksua sellaista.

— Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.

— Sehän juuri onkin aikamme vika.

— Aiotteko parantaa sen?

— Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.

— Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!

— Niin olenkin.

— Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?

— Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.

— Ettekö usko minua ystäväksenne?

— Uskon.

— No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa asiasta selko.

— Mistä sen voin saada?

— Vaikkapa Haydéelta.

— Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi siitä tietää.

— Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi onneksi…

— Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.

— Hylkäätte siis tämän keinon?

— Hylkään.

— Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.

— Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.

— Ettekö tahdo sitä kuulla?

— Tahdon, pyydän, puhukaa.

— Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.

— Mitä?

— Menkää itse häntä tapaamaan.

— Se sotii kaikkia tapoja vastaan.

— Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.

— Mutta miksi menisin sinne itse?

— Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.

— Selittäkää.

— Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi vierasta asiaanne.

— Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.

— Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.

— Ei suinkaan.

— Beauchamp on siitä todistuksena.

— Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan
Beauchampia?

— Niin.

— Yksinkö?

— Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme, täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä haavoittaa.

— Olette luullakseni oikeassa.

— Se ilahduttaa minua.

— Menen yksin.

— Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.

— Se on mahdotonta.

— Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan taistelemaan.

— Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin tulettehan todistajakseni?

— Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, — olette varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.

— Miksikä?

— Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani.

— Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.

— Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.

— Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?

— En, sitäkään en voi tehdä.

— Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua mihinkään?

— En kerrassaan mihinkään.

— Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.

— Hyvästi, vicomte.

Morcerf otti hattunsa ja lähti.

Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli lehtensä toimituksessa.

Albert ajoi sinne.

Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa korviaan. Sitten hän huusi:

— Astukaa sisään!

Albert astui sisään.

Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin tiilipermantoa.

— Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä nuorta miestä kohden. — Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle? Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli geraniumin vieressä — kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.

— Beauchamp, sanoi Albert, — tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.

— Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?

— Erään peruutuksen.

— Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!

— Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.

— Selittäkäähän.

— Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.

— Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. — Mistä on kysymys? Eihän sellaista ole voinut tapahtua.

— On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.

— Janinan?

— Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.

— En, kautta kunniani…! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi
Beauchamp.

— Ei tarvitse etsiä, se on minulla.

Beauchamp luki mutisten:

"Janinasta kirjoitetaan…"

— Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin lopetettua lukemisensa.

— Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.

— On, vastasi Albert punastuen.

— Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi
Beauchamp hyvin ystävällisesti.

— Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.

Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.

— Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.

Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.

— Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, — että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.

— Te … tahdotte…

— Niin, minä tahdon!

— Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan parlamentaarisesti, rakas vicomte.

— En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. — Tahdon, että eilinen uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, — olette siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa asioissa voin olla.

— Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, — mutta kun puhutte noin, voin sen unohtaa… Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan vielä… Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut… Kuka on tuo sukulainen, jonka nimi on Fernand?

— Isäni, sanoi Albert, — ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää katuojan lokaa.

— Isännekö? sanoi Beauchamp. — Se muuttaa asian. Ymmärrän suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert… Lukekaamme kirjoitus uudelleen.

Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.

— Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand on isänne? kysyi Beauchamp.

— En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.

Kuullessaan sanan tahdon katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.

— Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.

— Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.

— Hyvä on! sanoi Albert.

— Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.

— Mitä!

— Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.

— Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan suunniltaan. — Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni, sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on teidän annettava minulle hyvitys.

Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi ilmaista kaikkia eri tunteita.

— Hyvä herra, sanoi hän, — koska sellaista nimitystä tällaisissa tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!

— Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!

— Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego, vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole kirjoittanut?

— Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.

— Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin kuin tähänkin asti.

— Niin! Albert korotti ääntään.

— Hyvä on, sanoi Beauchamp. — Vastaukseni on tämä: en ole kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti. Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen peruuttaneet tai vahvistaneet.

— Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert nousten. — Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.

— Hyvä on.

— Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme toisemme.

— Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu), ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän kreivi Morcerfia?

— Vaadin ehdottomasti.

— Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille: Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.

— Kolme viikkoa! huudahti Albert. — Mutta kolme viikkoahan on kolme vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!

— Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä, ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se minuun kuuluu!

— Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. — Mutta muistakaakin, että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä verukkeella pääse irtautumaan…

— Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, — en voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.

Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle selkänsä ja meni kirjapainoonsa.

Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa katsomaan painon oveen päin.

Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin, joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin Madeleine-kirkkoa kohden.

— Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.

Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.