Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui väkinäiseltä.

— No, sanoi hän, — kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin pienen osani?

— Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.

— Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman jalansijan Danglars'in perheessä…

— Minkä kilpailijan?

— Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!

— Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.

— Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.

— Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?

— Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se
tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa.

— Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.

— Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle kylmäkiskoisia.

— Miltä tahoilta?

— Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä oikeiksi.

— Mustasukkaisuutta!

— Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.

— Hänpä on.

— Kenelle? Debraylleko?

— Ei, vaan teille.

— Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.

— Erehdytte, rakas vicomte.

— Voitteko sen todistaa?

— Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.

— Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, — ettehän toimi, ettehän, rakas kreivi?

— Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut sen tehdä.

— Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.

— Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.

— Hän on riidoissa.

— Paronittarenko kanssa?

— Ei, vaan herra Danglars'in.

— Paroni on siis huomannut jotakin?

— Tuopa oli mainio sutkaus!

— Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi
Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.

— Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?

— Kongosta, jos niin tahdotte.

— Se ei ole vielä kyllin kaukana.

— Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?

— Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.

— Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet? Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään, sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.

— Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää häneltä.

Vaunut pysähtyivät.

— Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. — Kello on vasta puoli yksitoista. Astukaa sisään.

— Mielelläni.

— Vaununi saattavat teidät kotiinne.

— Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.

— Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.

He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.

— Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.

Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.

— Toden totta, sanoi Morcerf, — en ihaile rikkauttanne, herra kreivi, sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se, mitä tahdotte, olisi heti valmiina.

— Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani.
Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?

— Tietysti tahdon tupakoida.

Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.

Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua, joissa oli hienoa tupakkaa.

— Ihmeellistä! sanoi Morcerf.

— Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. — Ali tietää, että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää, että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta, jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa, tuo hän kaksi piippua.

— Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista tapahtuu vain teidän luonanne… Ei mutta, mitä minä kuulen?

Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.

— Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi. Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette täällä Haydéen guslin.

— Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?

— On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta, kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin Ranskassa sanotaan.

— Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. — Kuinka viehättävältä tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys, neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus Danglars!

— Hullu mies! sanoi kreivi. — Älkää laskeko leikkiä niin kovaa,
Haydée voi sen kuulla.

— Suuttuisiko hän siitä?

— Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.

— Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.

— Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.

— Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä orjattaria?

— Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.

— Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen vuodessa.

— Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja yhden yön rikkaudet himmenevät.

— Hän on siis todellakin prinsessa?

— Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.

— Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut orjattareksi?

— Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama sattuma, onnen oikku.

— Ja hänen nimensä on salaisuus?

— On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?

— Kautta kunniani!

— Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?

— Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen palveluksessaan.

— Sehän on totta, olin sen unohtanut.

— No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?

— Hänen tyttärensä.

— Kuinka! Ali-pashan tytär!

— Ja kauniin Vasilikin tytär.

— Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?

— Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin hänet.

— Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen epähieno.

— Puhukaa vapaasti.

— Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan…, niin ehkä rohkenen pyytää sitä…

— Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.

— No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.

— Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.

— Suostun niihin jo edeltäpäin.

— Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on esitelty hänelle.

— Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.

— Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä palveluksessa.

— Senkin vannon.

— Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?

— Tietysti! sanoi Albert.

— Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.

Kreivi soitti. Ali astui sisään.

— Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään ystäväni.

Ali kumarsi ja poistui.

— Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.

— Päätetty asia.

Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.

— Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.

Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista ranskalaista kamarineitiä.

Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin, jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.

Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä Ranskassa.

— Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä
Monte-Cristolta. — Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?

— Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.

— Hänen nimensä?

— Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä
Roomassa.

— Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?

Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:

— Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.

— Ikävä kyllä en, vastasi Albert, — en edes vanhaa kreikkaa. Ei koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.

— Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, — puhun ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.

Monte-Cristo mietti hetkisen:

— Puhu italiankieltä, sanoi hän.

Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:

— Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.

Hän viittasi Haydéelle.

— Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. — Ali, kahvia ja piiput!

Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään nuoren valtiattarensa määräyksiä.

Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.

Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän huoneiston osaan.

Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.

— Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. — Haydée on melkein yhtä sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.

Ali poistui.

Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.

Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla, aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.

Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä ja mehuvesiä.

— Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, — antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän illan unohtumattomaksi.

— Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, — voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken voitavani, että löytäisitte ne täältä.

— Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa
Monte-Cristolta.

— Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan, muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta, Napolista ja Firenzestä.

— Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua pariisittarien seurassa, sanoi Albert. — Antakaa minun puhua hänen kanssaan itämaista.

— Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.

Albert kääntyi Haydéen puoleen.

— Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.

— Viisivuotiaana, vastasi Haydée.

— Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.

— Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.

— Mistä asti muistatte lapsuuttanne?

— Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn), äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan, mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.

— Kuinka vanha siihen aikaan olitte?

— Kolmivuotias, vastasi Haydée.

— Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta ikävuodestanne asti?

— Kaiken.

— Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, — teidän pitäisi sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä. Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni nimen noin kauniista suusta.

Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:

— Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä petosta.

Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.

— Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.

— Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä mitään.

— Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen hyväksi? sanoi Albert. — Mikä on seuraava muisto?

— Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai Armahtakaa!

— On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. — Kun teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?

— Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, — mutta näen Ranskan sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.

— Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi
Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.

Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi hänelle ja sanoi:

— Jatka!

— Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat nuoruuteni muistot kaikki surullisia.

— Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, — kuuntelen teitä suurella jännityksellä.

Haydée hymyili surullisesti.

— Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani? kysyi hän.

— Kertokaa, pyysi Albert.

— No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta, joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen, aloin itsekin itkeä.

"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.

Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti vaikenin.

Hän kantoi minut nopeasti pois.

Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas, kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.

Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on tullut valtio.

— Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän muistonkin voimasta, — synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin oli herätetty aivan kesken uniani.

Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita alas.

"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.

Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät maahan.

Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.

Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.

— Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, — oli kuuluisa mies, jonka Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka edessä koko Turkki vapisi.

Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi, tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä jättiläismäiseksi.

— Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, — olimme tulleet portaitten juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia katseita ympärilleen.

Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.

Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.

Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme vyöt.

Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini,
Selim ja minä.

Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää porrasta suojanaan.

Veneemme kiiti kuin tuuli.

"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.

"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."

Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut vaalilauseekseen: Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät.

Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki oli väsynyt pitkään palvelukseen…

Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai jättäen jotakin pois kertomuksestaan.

— Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, — että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen…

— Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.

— Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.

Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi
Albertilta huomaamatta.

— En, sanoi Haydée, — en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin kyllä sanon.

Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.

— Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.

Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.

Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.

Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.

Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi, rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.

Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan.
Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet
Selimiksi.

En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt, mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja isoja myrttipuita.

Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta entistään kalpeampi.

"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy. Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme vielä tänä yönä."

"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.

"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."

Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi katsella tuntikausia.

Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi kaukoputkensa.

Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.

Näin isäni käden vapisevan.

"Vene!… Kaksi… kolme…", mutisi hän. "Neljä…!"

Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia pistoolin sankkiin.

"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki, joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."

"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon kuolla kanssasi."

"Menkää Selimin luo", huusi isäni.

"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin kuoleman lähetessä.

"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.

Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.

Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.

Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa pitkin.

Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin, hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana edestakaisin.

Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen kerran suudellut minua.

Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan, hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. —

Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.

Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut. Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.

Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.

— Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.

Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:

— Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas päivä, olimme me keskellä pimeyttä.

Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän rukoili.

Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:

"Allah on suuri!"

Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.

"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän tullessaan."

"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille kuoleman."

Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin vanhan Kreetan Dionysos.

Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.

Äitini värisi myös.

"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"

Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja valittaa.

"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"

"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden ruutitynnyrien luota pois."

"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten vasta linna ilmaan."

"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.

Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja hallitsija antoi armon.

— Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis auttamaan.

Monte-Cristo viittasi hänelle.

— En muista, sanoi Haydée.

Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin alas. Selim piti peistään valmiina.

Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo loi holviin.

"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."

"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo. Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää rikkautensa ja aarteensakin."

"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen sormuksensa."

"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut lähemmäksi Häntä. —

Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta kurkustaan.

Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen hellästi ja samalla hiukan käskevästi:

— Rohkeutta, tyttäreni!

Haydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:

— Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan lähettilään, hän oli ystävä.

Selim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.

"Kenen nimessä tulet?" kysyi hän.

"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä."

"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille tuoda?"

"Tiedän kyllä", sanoi tulija, "ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa."

Samassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi kaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan erottaa hänelle näytettyä esinettä.

"Minä en erota sitä", sanoi Selim.

"Tule lähemmäksi", sanoi sanantuoja, "tai anna minun tulla lähemmäksi."

"En suostu kumpaankaan", vastasi nuori sotilas. "Laske se sille paikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa, ja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt."

"Olkoon niin", sanoi sanantuoja.

Ja hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.

Sydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin sormukselta.

Mutta oliko se isäni sormus?

Selim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua, kumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.

"Valtiaani sormus", sanoi hän suudellen sitä. "Hyvä on!"

Hän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja sammutti sen.

Sanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi sisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan viiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.

Rikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit syöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja tallasivat kultapusseja.

Tällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien, jotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät palatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.

Alakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis vihamiehiämme.

Juuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni pelottavana ja uhkaavana.

Äitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli sattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.

"Mitä tahdotte?" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli kultakirjaimilla kirjoitettu paperi.

"Mitäkö tahdomme?" vastasi eräs heistä. "Ilmoittaa sinulle hänen majesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?"

"Näen kyllä", sanoi isäni.

"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi."

Isäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään uhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet kaatuivat kuolleina.

Palikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja laukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.

Samassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät edessämme oleviin lautoihin.

Kuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka kädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa pakenivatkaan!

"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!" huusi hän.

"Selim on kuollut!" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon alta, "ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!"

Samassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni ympärillä kappaleiksi.

Tsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui luotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös asti.

Isäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen palkin irti.

Mutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki joka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.

Keskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin kaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta. Nämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli kiljaissut.

Hän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini ravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi oli toiselta puolen suljettu.

Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme, jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi auennut hänen jalkojensa alla.

Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.

Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen tottelevaisuuteensa.

Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi uuskreikankielellä:

— Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän rankaisee rikolliset.

— Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. —
Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.

— Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä
Haydéen päälaelle ja sanoi:

— Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta kun hän saa kertoa kärsimyksistään.

— Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi, sanoi nuori tyttö.

Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin katseessa.

Hän jatkoi:

— Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.

"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."

"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.

"Vaan ketä?"

"Uutta valtiastasi."

"Kuka hän on?"

"Hän on tuossa."

Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.

— Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.

— Emme, vastasi Haydée. — Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.

Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:

"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."

Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.

Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.

— Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi Monte-Cristo, — ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se, jossa säilytän hashish-pillereitäni.

— Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö suudellen Monte-Criston kättä, — ja minä olen onnellinen saadessani olla omasi.

Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.

— Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. — Kertomus on päättynyt.