Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 16. 76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.

Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat, jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.

Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva Cavalcantin poika.

Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä, joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.

Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa käteisellä.

Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin pariisilaisilta.

Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman. Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan kaivoksiin.

Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät tiedot aivan varmoiksi.

Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo. Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.

Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä, rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään. He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.

Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä näyttämiä piirustuksia — katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea Cavalcantin seurassa —, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.

Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän lähellään seisoi Cavalcanti.

Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa. Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi, jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.

Liikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja huokailu.

Neiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä ja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen, mutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit väittävät Sapphonkin käyttäneen.

Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.

Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä uskaltamatta avata ovea.

Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon ja sitten Andreaan.

Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan, ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.

— Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan? kysyi Danglars Andrealta.

— Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.

Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.

Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään: tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.

Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö. Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".

Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa puhuttavan.

— No, kysyi pankkiiri, — eikö meitä muita päästetäkään sisään?

Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.

Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon säestyksellä korsikalaista laulua.

Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.

Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.

— Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, — hän salaa jo tappionsa. Kuukausi sitten hän vielä kerskaili niistä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

— Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.

— Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva
Danglars.

— Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.

— Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.

— Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen… Mutta miten herra
Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.

— En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. —
Mutta te jätitte kesken lauseenne.

— Minkä?

— Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin…

— Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette pörssikeinottelupaholaisen vallassa.

— Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, — mutta nyt olen siitä luopunut.

— Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen, että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni myötäkäymiseen — sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset hänelle vieraan käsiin.

Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.

— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut mitään, — eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia arvopapereita, voittivat sangen paljon.

— Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, — eikä ole ollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista; aivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan Villefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti iskenyt.

— Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan viattomasti.

— Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari kolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme tai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, — olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon laki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He kuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.

— Mutta ei siinä vielä kaikki.

— Eikö siinä ole kaikki?

— Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä…

— Franz d'Epinayn kanssa… Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?

— Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.

— Todellakin…? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän purkamiseen?

— Ei.

— Mitä te minulle kerrottekaan…! Ja millä tavoin herra Villefort on ottanut tämän kaiken vastaan?

— Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.

Samassa Danglars palasi yksinään.

— Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.

— Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, — ettekö laske häntä miksikään?

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän prinssi?

— Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. — Hänen isänsä esiteltiin minulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän panee mitään painoa tuolle arvonimelle.

— Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. — Jos hän on prinssi, on hänellä syytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka kieltävät syntyperänsä.

— Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

— Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi paronitar. — Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan ole saanut lupaa astua.

— Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, — sillä hän käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain sattumalta.

— Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän siitä pahoillaan.

— Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta. Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?

— Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa…

— Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää, millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa, eikä Albert sitä edes huomannutkaan.

— Herra vicomte Albert de Morcerf. ilmoitti kamaripalvelija.

Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen, mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:

— Jääkää!

Paronitar katsoi häneen kummastuneena.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.

Albert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän tervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja Monte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen sanoen:

— Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?

— Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. — Hän on pienessä salongissaan soittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.

Albert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi hienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan Monte-Criston katsovan häneen terävästi.

— Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella kaunis sopraano, sanoi hän, — ja sitä paitsi hän soittaa pianoa mestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.

— He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.

Albert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän selvä, että paronitar punastui.

— Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, — ainakin opettajani väittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni sointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä muidenkaan.

Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:

— Mutta suutuhan toki!

— Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, — prinssi ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö ollut eilen täällä, herra Morcerf?

— Mikä prinssi? kysyi Albert.

— Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi nimittää Andreaa prinssiksi.

— Anteeksi, sanoi Albert, — en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten laulua.

Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:

— Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?

— Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta miestä. — Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta, ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu … sekunti vielä. Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.

Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.

— Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, — eikä oman maansa musiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti. Sanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet helposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme pitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää neiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu älkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin suloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja näkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan antautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.

Tällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.

Hän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:

— Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?

— Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa?
Olettehan antanut suostumuksenne!

— Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa tytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin marmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi Cavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt tyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua, niin…

— En tiedä, sanoi Monte-Cristo, — tekeekö ystävyyteni Morcerfia kohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra Morcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi. Varmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan hänen isänsä asema loistava.

— Hm, sanoi Danglars.

— Miksi epäilette?

— Hänellä on aina menneisyytensä … hämärä menneisyytensä.

— Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.

— Kuuluu kyllä!

— Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa aivan verrattomana… Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani: minunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en tarkemmin tunne, sen vakuutan.

— Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, — ja se riittää.

— Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi
Monte-Cristo.

— Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on tekemissä? Hän on ensiksikin rikas.

— Sitä en voi vakuuttaa.

— Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?

— Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.

— Hän on hienosti kasvatettu.

— Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. — Hän on musikaalinen.

— Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.

— Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.

— No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra Morcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee taloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.

Danglars alkoi nauraa.

— Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. — Niinhän maailmassa aina tehdään.

— Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra
Danglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.

— Pitävätkö?

— Ehdottomasti.

— Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari sanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.

— Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?

— Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.

— Herra paroni, paroni, sanoi Albert, — te estätte meitä kuulemasta.
Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!

— Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?

— Mielelläni, jos toivotte.

— Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.

— Toimin parhaani mukaan.

— En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin.
Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.

Ja Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää ennen.

— Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen käsiään laulun loputtua.

Danglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli kuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.

— Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, — odottakaa minua, minulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.

Hän poistui.

Paronitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen oven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa, hyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.

Albert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä kylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.

Cavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille, joka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.

Sitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli itseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa…

Cavalcanti vei Monte-Criston syrjään.

— Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, — tulkaa ottamaan teetä.

— Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.

He menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.

Juuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin, aukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo loi häneen kysyvän katseen.

— Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.

— Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.

— Niin.

— Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä. Danglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo kääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen.

— Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.

— Jos niin tahdotte, vastasi tämä.

Albert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi kysyvästi Monte-Criston puoleen:

— Näittekö, miten hän katsoi minuun?

— Näin, vastasi kreivi, — mutta oliko teidän mielestänne hänen katseessaan jotakin erikoista?

— Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?

— Mistä minä sen tietäisin?

— Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.

Monte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä vastaamasta.

— Kas, sanoi Albert, — hän lähestyy teitä. Menen sanomaan kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.

— Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.

— En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.

— Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, — teidän itserakkautenne on aivan hävyttömyyden rajalla.

Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.

Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:

— Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand ja Janina, sisältyy kamala tarina.

— Loruja! sanoi Monte-Cristo.

— Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois, sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.

— Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?

— Entistä suuremmalla syyllä.

— Hyvä.

Kreivi viittasi Albertille.

He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa ajatella asemansa turvaamista.

Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.