Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 15. 75. Pöytäkirja
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.

Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän oveen, ja palvelija sulki sen heti.

— Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei voinut salata iloaan, — jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä ymmärtämästä häntä.

Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Villefort lähestyi Noirtier'ta.

— Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. — Olette pyytänyt häntä luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.

Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.

Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään, että hän etsi sanaa avain. Sitten hän suuntasi katseensa kahden ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.

Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.

Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.

— Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.

— Pitää, ilmaisi vanhus.

— Avaanko laatikot?

— Avaat.

— Sivuillako olevat?

— Ei.

— Keskimmäisenkö?

— Niin.

Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.

— Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.

— En.

Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan tyhjä.

— Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.

Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.

— Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.

Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier pysäytti hänet.

Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaan salalaatikko asti.

— Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?

Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.

— Barrois? kysyi nuori tyttö.

— Niin, ilmaisi Noirtier.

— Kutsunko hänet?

— Kutsu.

Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.

Vanha palvelija tuli.

— Barrois, sanoi Valentine, — isoisäni käski minua ottamaan avaimen tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon. Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.

Barrois katsoi vanhukseen.

— Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.

Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.

— Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.

— Niin, ilmaisi Noirtier.

— Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?

— Ei.

— Neiti Valentinelleko?

— Ei.

— Herra Franz d'Epinaylleko?

— Niin.

Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.

— Minulleko? sanoi hän.

— Niin.

Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."

— Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.

— Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen prokuraattori.

— Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.

— Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.

— Tahdon, vastasi vanhus.

— Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi
Valentine.

— Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, — sillä tämä kestää jonkin aikaa.

— Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.

Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit kädessään.

— Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.

Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui hänen alkaessaan lukea:

    Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa
    Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.

Franz keskeytti.

— Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!

Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi selvästi:

— Jatkakaa!

— Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.

Noirtier'n katse teroitti:

— Lukekaa!

Hän jatkoi:

Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal, vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:

Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje, joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815 oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen hänen tiluksiinsa Epinayssä.

Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu, minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan häntä noutamaan.

Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.

Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen, että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa koettamatta ottaa sitä pois.

Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.

Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä tietä ajettiin.

— Miten siis teemme? kysyi kenraali.

— Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.

— Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte ajattelemattomuutena?

    — Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. — Vaunujamme
    ohjaa valtioneuvos.

    — Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme
    kaatua, sanoi kenraali nauraen.

    Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että
    kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui
    omasta vapaasta tahdostaan.

Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.

Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän lupauksesta.

— Sehän on totta! sanoi kenraali.

Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat kokoushuoneeseen.

Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät, kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut aavistustakaan.

    Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että
    Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi
    ilmaistu…

Franz keskeytti.

— Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. — Eihän hänen mielipiteitään tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.

— Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi Villefort. — On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet kuin itselläkin on.

— Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.

Franz jatkoi:

Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu saapuville.

Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje, jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti, kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.

Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden ja vastahakoisuuden merkkejä.

    Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja
    silmäkulmiaan rypistäen.

    — No, kysyi puheenjohtaja, — mitä sanotte tämän kirjeen
    johdosta, herra kenraali?

    — Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin
    vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että
    sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.

    Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä
    hänen mielipiteistään.

    — Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — meillä ei ole ketään kuningas
    Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään
    muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen
    kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta
    ja valtakunnastaan.

    — Hyvät herrat, sanoi kenraali, — te mahdollisesti ette tunnusta
    kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt
    minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että
    saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista
    arvonimistäni.

— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla äänellä, — varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi, että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa. Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.

— Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi kuin te olettekaan…

— Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, — nyt ymmärrän, miksi he sinut surmasivat.

Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.

Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.

Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.

Franz alkoi jälleen lukea:

— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, — teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.

— Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. — Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.

Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.

Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.

— Hyvä herra, sanoi hän, — olette siksi vakava ja järkevä mies, että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa. Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään siitä, mitä olette täällä kuullut.

Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:

— Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.

    — Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä
    kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, — älkää koskeko
    miekkaanne, sen neuvon annan teille.

    Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta.
    Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.

— Minä en vanno, sanoi hän.

— Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja tyynesti.

Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään, ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.

— Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — olkaa turvassa. Olette täällä kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin. Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.

Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään, sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:

— Sulkekaa ovet.

Tuli kuolemanhiljaisuus.

    Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin
    voimin tyynnyttää mieltään sanoi:

    — Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä
    jouduttuani murhamiesten seuraan.

    — Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, — yksinäisellä
    miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen
    etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta.
    Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.

    Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan
    ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi
    puheenjohtajan pöytää ja sanoi:

— Mikä on valan muoto?

— Tämä:

'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä, kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'

Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä, että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin, että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.

— Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. — Olenko viimeinkin vapaa?

Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille kuljettanut.

Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

— Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.

— Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi herra d'Epinay.

— Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, — olkaa varuillanne, ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua vastaamaan solvauksestanne.

Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:

— Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin, sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.

Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.

He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran rannalle johtavat portaat.

— Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.

— Siksi, vastasi puheenjohtaja, — että olette solvaissut kunnon miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin asianmukaista hyvitystä.

— Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.

— Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, — ellette tahdo, että pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen. Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne, minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia, toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.

Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.

— Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.

Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas…

Franz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli kauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki hänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.

Valentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.

Noirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden ilme silmissään.

Franz jatkoi:

Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.

Molemmat todistajat seurasivat heitä.

Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa uiskenteli jääkappaleita.

Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta, ja tämän valossa tarkastettiin aseet.

    Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin
    sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä
    siinä ollut väistölevyä.

    Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista,
    mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun
    ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.

    Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitä
    vaikenemaan.

    Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat sen
    kummallekin puolen, ja taistelu alkoi.

    Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niin
    pimeä oli.

    Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana,
    mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen
    täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.

Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi, ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.

Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.

Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa, tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.

Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.

— Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku rykmentin miekkailunopettaja…

Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa kolmatta haavaa.

Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.

Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin päästä hän oli hengetön…

Franz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne tuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan kuin karkottaakseen niiden edestä varjon.

Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään; verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen; todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet kuolleeksi.

Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.

Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.

Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.

Kun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän kertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut kyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää myrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi Franz Noirtier'lle:

— Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki yksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska näytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti on ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin älkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle klubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni surmaajan.

Villefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita oli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen käsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.

— Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, — yhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut kaksivuotiaana orvoksi.

Valentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.

— Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, — nimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä puheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa, sillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.

— Mikä onnettomuus! sanoi Franz. — Tätä lukiessani on minulle antanut voimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä herra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä rukoilen … koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka…

— Kyllä, ilmaisi Noirtier.

— Neiti, neiti! huudahti Franz. — Isoisänne on luvannut ilmaista minulle tuon miehen… Auttakaa minua … tehän häntä ymmärrätte … auttakaa minua.

Noirtier loi katseensa sanakirjaan.

Franz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.

— M! kertasi Franz.

Nuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla Noirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan: minä.

— Niin, ilmaisi vanhus.

— Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. —
Te herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?

— Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen katseen.

Voimattomana Franz vaipui tuoliin.

Villefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa sekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.