Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 12. 72. Markiisitar Saint-Méran
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.

Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.

Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.

Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja merkinnyt numeroilla — joiden merkityksen hän yksin tunsi — kaikki, jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen mieskohtaisiksi vihollisikseen.

Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.

Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän pudisti päätään.

— Ei, mutisi hän, — kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville asioista…

Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort hetkisen tuumittuaan. — Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone, maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja, joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.

Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se, ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.

Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa isäntäväkeään.

Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään. Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä, joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina eteensä.

— Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma siitä, että minäkin kuolen!

Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.

Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.

— Hyvä Jumala, kysyi hän, — mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?

— Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.

Villefort peräytyi askelen.

— Kuollut…! sopersi hän. — Kuollut näin … äkkiä?

— Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän — syötyään tavallisia pastillejaan — vaipui niin syvään uneen, ettei se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin. Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua. Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.

Villefort oli syvästi järkyttynyt.

— Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?

— Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.

— Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin markiisiparka oli kuollut.

— Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.

— Entä mitä te sitten teitte?

— Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen häntä tänne.

— Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. — Ja kaikesta tästä saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän iällänne!

— Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.

Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että hänelle kyllä lähetetään sana.

— Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.

Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja talutti hänet huoneistoonsa.

— Levätkää, äiti, sanoi hän.

Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären — tyttären, joka uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena — hän vihdoinkin purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan päänsä siihen.

Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen huudahtaen:

— Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!

— Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.

— Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.

Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa tyttärelleen.

Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:

— Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on omituista!

Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko illaksi muuhun seuraan.

Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.

— Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän hiljaa Valentinelle.

— Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi
Valentine.

Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.

Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään kunnioittavana.

Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:

— Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän anoppinne surua.

Rouva Saint-Méran kuuli sen.

— Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, — menköön hän, mutta jää sinä.

Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.

Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa kysyi kiihkeästi uutisia.

— Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. — Rouva
Saint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!

Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.

Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.

— Neiti Valentineko? kysyi Barrois.

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä juhlapuvussa sanomassa hyvästi.

Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.

— Niin, te siis tahdotte tavata häntä?

Vanhus vastasi myöntävästi.

— Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö tarkoitatte?

— Niin, vastasi halvaantunut.

Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet, ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.

Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva, vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut kuumeiseen uneen.

Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.

Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan silmistään.

Vanhus katsoi yhä häneen.

— Niin, niin, sanoi Valentine, — sinä tarkoitat, että isoisä on vielä elossa, eikö niin?

Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa ilmaisi.

— Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, — sillä miten minun kävisikään maailmassa ilman teitä.

Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle, huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa. Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta surusta ja väsymyksestä.

Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.

— Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine nähdessään nämä taudin tuntomerkit.

— En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, — mutta odotin sinua kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.

— Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.

— Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, — olettehan kertonut, että on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?

— Niin on, vastasi Villefort, — eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan asia on jo päätettykin.

— Vävynne nimi on Franz d'Epinay?

— Niin on.

— Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?

— Saman miehen poika.

— Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin jakobiinin pojantyttären kanssa?

— Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi Villefort. — Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle, ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.

— Onko avioliitto sopiva?

— Joka suhteessa.

— Tuo nuori mies…?

— Nauttii yleistä kunnioitusta.

— Hän on hienokäytöksinen?

— Hienoin mies, minkä olen tuntenut.

Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.

— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, — teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan elonaikaa.

— Teilläkö, hyvä rouva! — Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra
Villefort ja Valentine.

— Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. — Teidän täytyy pitää kiirettä, että — koska tytöllä ei ole enää äitiä — edes hänen äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.

— Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi
Villefort.

— Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.

Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.

— Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, — varsinkin kun toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz d'Epinay on tullut kaupunkiin…

— Hyvä äiti, sanoi Valentine, — muistakaa soveliaisuuden sääntöjä, äsken sattunutta kuolemantapausta … tahdotteko panna toimeen häät näin synkissä oloissa?

— Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, — heittäkäämme tuollaiset joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.

— Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.

— Jo taas, yhä uudelleen…! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: — Ja ellei hän ole sellainen kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.

— Hyvä rouva, sanoi Villefort, — karkottakaa mielestänne moiset mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan, nukkuvat he siellä koskaan nousematta.

— Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.

— Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin, suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta, jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.

Valentine kirkaisi.

— Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.

— Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota, joka on tuossa pöydällä.

— Äiti rakas, te näitte unta.

— Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta. Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua, niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.

— Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi järkyttynyt, — älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna, kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan…

— Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. — Milloin herra d'Epinay saapuu?

— Odotamme häntä joka hetki.

— Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme Valentinelle.

— Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä polttavalle otsalle, — minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan lääkäriä.

— Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. — En minä ole sairas. Minun on jano, ei muuta.

— Mitä juotte, rakas äiti?

— Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.

Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten hän vaipui vuoteelle hokien:

— Notaari, notaari!

Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen. Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta.

Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.

Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.

Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.
Ilmoitettiin notaarin saapuneen.

Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva
Saint-Méran vuoteellaan.

— Notaariko? sanoi hän. — Käskekää hänet sisään, käskekää hänet sisään!

Notaari oli ovella ja astui sisään.

— Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa, sanoi rouva Saint-Méran.

— Mutta, äiti…

— Mene, mene.

Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla silmiään.

Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan salongissa.

Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.

— Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, — olemme odottaneet teitä kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette voivat?

Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.

Avrigny hymyili alakuloisesti.

— Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, — ja Madeleine jokseenkin hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.

Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen, sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla sielua.

— Olette oikeassa, sanoi Valentine, — me tarvitsemme teitä äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?

— Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.

— Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

— Markiisi Saint-Méranko?

— Niin.

— Äkkiäkö?

— Niin, halvaukseen.

— Halvaukseenko? toisti lääkäri.

— Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!

— Missä hän on?

— Huoneessaan notaarin seurassa.

— Ja miten herra Noirtier voi?

— Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.

— Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?

— Niin, huokasi Valentine, — hän rakastaa minua paljon.

— Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?

— Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.

— Kummallista, sanoi lääkäri. — Minä en tietänyt, että rouva
Saint-Méran näki näkyjä.

— Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, — ja oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi. Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin, isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.

— Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. — Kertomuksenne tuntuu hyvin omituiselta.

Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.

— Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.

— Entä te?

— Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt, hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.

Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös tyttö lähti puutarhaan.

Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä, hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni ristikkoportille.

Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.

Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.