Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 11. 71. Leipää ja suolaa
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.

— Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi
Mercedes.

— Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja ikkunakaihtimet.

Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden vapisevan.

— Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.

— Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta
Monte-Criston huomautukseen.

— En, sanoi hän, — mutta näettehän, etten vastustele.

— Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.

Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan virkkamatta.

He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta. Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän muskattirypäletertun.

— Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet päilyivät hänen silmäkulmissaan. — Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen anteeksi meidän auringollemme.

Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.

— Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.

— Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, — pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.

Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka, kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen hedelmän.

— Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.

Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.

— Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. — Minulla on todellakin huono onni.

Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.

— Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti — vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.

— Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, — mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.

— Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, — olemmehan me ystäviä, olemmehan?

Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.

— Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. — Miksi emme olisi?

Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.

— Kiitos, sanoi hän.

Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.

— Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen minuutin ajan, — oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut ja paljon kärsinyt?

— Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.

— Mutta olettehan nyt onnellinen?

— Epäilemättä olen, vastasi kreivi, — sillä kukaan ei kuule minun valittavan.

— Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?

— Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi kreivi.

— Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.

— Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, — kuka sellaista on sanonut?

— Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.

— Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.

— Oletteko siis yksin?

— Olen yksin.

— Teillä ei ole sisarta … ei poikaa … ei isää?

— Minulla ei ole ketään.

— Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?

— Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.

Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

— Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. —

Ihminen rakastaa vain kerran…

— Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?

— En.

— Ette koskaan!

— En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.

— Maltan saarelle!

— Niin, Maltan saarelle.

— Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on teille tuottanut?

— Olen kyllä hänelle.

— Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat teidät hänestä?

Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä osa rypäleterttua.

— Ottakaa, sanoi hän.

— Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.

Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan pensaikkoon.

— Taipumaton! mutisi hän.

Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan häneen.

Samassa riensi Albert heidän luokseen.

— Äiti, sanoi hän, — on tapahtunut suuri onnettomuus!

— Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin olisi herännyt unesta todellisuuteen. — Sanoitko, että on tapahtunut onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.

— Herra de Villefort on täällä.

— Entä sitten?

— Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään. Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.

— Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.

— Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja tyttärentyttärensä häitä.

— Todellako?

— Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut olla neiti Danglars'inkin äidinisä?

— Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, — mitä nyt sanotkaan? Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.

Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin. Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja ihailua, että Mercedes palasi.

Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti ne sanoen:

— Olemmehan me ystäviä, olemmehan?

— Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, — mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.

Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.

— Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.

— Päinvastoin, vastasi kreivi, — sanoihan hän teidän kuultenne, että olemme ystäviä.

He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort juuri äsken olivat lähteneet.

Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.