Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 9. 69. Tutkimuksia
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Herra Villefort piti rouva Danglars'ille ja varsinkin itselleen antamansa lupauksen ja ryhtyi tutkimaan, millä tavoin kreivi Monte-Cristo oli saanut tietää Auteuilissa olevan talon salaisuuden.

Vielä samana päivänä hän kirjoitti eräälle herra Bovillelle, joka oltuaan sitä ennen vankiloiden tarkastajana oli saanut korkeamman paikan salapoliisin palveluksessa, ja tämä pyysi aikaa kaksi päivää tiedustellakseen, mistä saisi lisätietoja kreivistä.

Kahden päivän kuluttua Villefort sai seuraavan kirjeen:

Henkilön, joka sanoo itseään kreivi Monte-Cristoksi, tuntee tarkemmin lordi Wilmore, upporikas ulkomaalainen, joka toisinaan oleilee Pariisissa ja on täällä nytkin; hänet tuntee myöskin sisilialainen pappi, apotti Busoni, joka itämailla on tunnettu suuren hyväntekeväisyytensä vuoksi.

Villefort vastasi ja pyysi saada tarkat ja nopea tiedot näistä ulkomaalaisista. Seuraavan päivän iltana hän sai seuraavat tiedot:

Apotti, joka oli aikonut jäädä Pariisiin vain kuukaudeksi, asui Saint-Sulpicen takana pienessä kaksikerroksisessa talossa; koko rakennuksessa oli vain neljä huonetta, kaksi yläkerrassa ja kaksi alakerrassa, ja hän oli talon ainoa asukas.

Alakerrassa oli ruokasali, jossa oli pöytä, tuolit ja pähkinäpuinen kaappi, sekä sali, jonka seiniä peitti valkoiseksi maalattu laudoitus; tässä huoneessa ei ollut mitään koristuksia, ei edes kelloa.

Apotti oleskelikin mieluummin toisen kerroksen salissa, jossa oli teologisia kirjoja ja pergamenttikäsikirjoituksia. Palvelijansa kertomuksen mukaan hautautui apotti usein kuukausiksi niiden pariin, ja huone olikin itse asiassa pikemmin kirjastohuone kuin sali.

Palvelija tarkasti tulijoita ristikon läpi, ja jos vieras oli tuntematon tai ei ulkomuodoltaan häntä miellyttänyt, vastasi hän, että apotti oli poissa Pariisista. Useimmat tyytyivätkin tähän vastaukseen, sillä apotin tiedettiin matkustelevan paljon ja viipyvän kauan poissa.

Mutta vaikka apotti olisi ollut poissakin, antoi palvelija aina herransa nimessä almuja ristikon lävitse.

Kirjaston vieressä oleva huone oli makuuhuone. Sen kalustuksena oli vuode, neljä tuolia, sohva ja rukoustuoli.

Lordi Wilmore puolestaan asui Fontaine-Saint-Georges'in kadun varrella. Hän kulutti koko omaisuutensa maita kiertämällä. Hän oli vuokrannut itselleen kalustetun huoneiston, mutta oleskeli siellä vain pari kolme tuntia vuorokaudessa ja ani harvoin öisin. Hänen erikoisuutenaan oli, ettei hän millään ehdolla tahtonut puhua ranskaa, jota hänen kuitenkin väitettiin osaavan aivan puhtaasti kirjoittaa.

Kun Villefort oli saanut nämä tärkeät tiedot, astui seuraavana päivänä eräs mies Férou-kadun kulmassa ajoneuvoista, meni kolkuttamaan oliivinvihreäksi maalattua ovea ja pyysi saada tavata apotti Busonia.

— Apotti lähti ulos jo aamulla, vastasi palvelija.

— En voi tyytyä tähän vastaukseen, sanoi tulija, — sillä saavun erään henkilön nimessä, joka otetaan vastaan kaikkialla. Mutta antakaa apotti Busonille tämä…

— Johan minä sanoin, ettei hän ole kotona, sanoi palvelija.

— Antakaa hänelle tämä käyntikortti ja tämä suljettu kirje, kun hän palaa. Onko herra apotti tänä iltana kello kahdeksan kotona?

— Epäilemättä, ellei hän istu työnsä ääressä, mikä merkitsee samaa kuin että hän on poissa kotoaan.

— Palaan siis tänä iltana määrätunnilla, sanoi vieras.

Ja hän lähti pois.

Määrätunnilla sama mies palasi samoissa ajoneuvoissa, jotka tällä kertaa seisahtuivat viheriäisen oven eteen. Hän kolkutti, ovi avattiin, ja hän astui sisään.

Palvelija kohteli häntä niin kunnioittavasti, että vieras huomasi kirjeen tehneen odotetun vaikutuksen.

— Onko apotti kotona? kysyi hän.

— On, hän tekee työtä kirjastossa, mutta hän odottaa herraa, vastasi palvelija.

Vieras astui jokseenkin jyrkkiä portaita ylös, ja näki apotin istuvan pöydän ääressä, jolle lampun suojus kokosi valon niin, että muu osa huonetta jäi varjoon. Apotilla oli yllään papinpuku ja päässään samanlainen huppu kuin keskiajan munkeilla.

— Onko minulla kunnia puhutella apotti Busonia? kysyi vieras.

— On, vastasi apotti, — ja oletteko se henkilö, jonka herra Boville, entinen vankiloiden tarkastaja, lähettää luokseni poliisiprefektin nimessä?

— Olen.

— Kuulutte siis Pariisin salapoliisiin?

— Kuulun, vastasi vieras hieman hidastellen, ja hänen poskilleen nousi puna.

Apotti korjaili isoja silmälasejaan, jotka peittivät silmäkulmatkin, istui ja viittasi vierastaankin istumaan.

— Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella murteella.

— Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, — on luottamustoimi sekä minulle että teille.

Apotti kumarsi.

— Niin, jatkoi vieras, — herra prefekti tuntee niin hyvin apotin hurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita, jotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään ystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta oikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.

— Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata omaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy säilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden tiedossa.

— Olkaa huoleti, sanoi vieras, — emme vaadi mitään, mikä sotii teidän omaatuntoanne vastaan.

Nämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan alas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot kirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.

— Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, — mutta valo häikäisee kovasti silmiäni.

Apotti painoi varjostimen alas.

— Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.

— Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?

— Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?

— Zacconea… Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?

— Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi, eikä mikään sukunimi.

— Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herra
Zaccone ovat yksi ja sama…

— Aivan sama.

— Niin puhukaamme herra Zacconesta.

— Hyvä on.

— Kysyin, tunnetteko hänet.

— Aivan hyvin.

— Kuka hän on?

— Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.

— Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei poliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.

— Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, — kun nämä ylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien tyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.

— Oletteko varma siitä, mitä sanotte?

— Totta kai minä olen siitä varma!

— Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn vain: oletteko siitä varma?

— Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.

— Ahaa!

— Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen monta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.

— Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?

— Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.

— Italiassako?

— Kaikkialla.

— Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään loputtomaksi…

— Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.

— Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan omistavan?

— Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja vuodessa.

— Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, — mutta puhutaan kolmesta neljästä miljoonasta!

— Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan pääomaa.

— Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!

— Se on mahdotonta.

— Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?

— Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on tullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.

— Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.

— Se on kalliosaari.

— Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?

— Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee kreivikunnan.

— Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen nuoruudenseikkailuista?

— Isänkö?

— Ei, vaan pojan.

— Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi näkyvistäni.

— Ottiko hän osaa sotaan?

— Otti, luullakseni.

— Missä aselajissa?

— Meriväessä.

— Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?

— En ole; hän on luullakseni luterilainen.

— Mitä, luterilainenko?

— Sanoin "luullakseni", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee uskonnonvapaus.

— On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen uskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä vaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.

— Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on korottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten vuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota paavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi viisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri hallituksille tai valtioille.

— Käyttääkö hän niitä?

— Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman arvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan hyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.

— Tuo ihminen on siis kveekari?

— Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä ruskeata pukua.

— Onko hänellä ystäviä?

— On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.

— Mutta on kai hänellä vihollisiakin?

— On yksi ainoa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Lordi Wilmore.

— Missä hän on?

— Tällä hetkellä Pariisissa.

— Entä voiko hän antaa minulle tietoja?

— Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuin
Zaccone.

— Tiedättekö, missä hän asuu?

— Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun varrella ja missä numerossa.

— Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?

— Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia toisillemme.

— Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynyt
Ranskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?

— Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi kuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä oloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen luokseen herra Cavalcantin.

— Andreanko?

— En, vaan Bartolomeon, isän.

— Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä ihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.

— Kysykää.

— Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talon
Auteuilista?

— Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.

— Missä tarkoituksessa siis?

— Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin paroni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?

— Olen kuullut siitä puhuttavan.

— Se on suurenmoinen laitos.

Apotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän mielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.

Vieras nousi.

Apotti saattoi häntä ovelle asti.

— Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, — ja vaikka teitä väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?

— Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen: tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun kukkarostani.

— Mutta kuitenkin…

— Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.
Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.

Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja poistui.

Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.

Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui lordi Wilmore.

Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.

Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki: uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua. Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen, mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.

Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore astui huoneeseen.

Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet, mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin asti.

Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:

— Tiedättehän, etten puhu ranskaa.

— Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.

— Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, — sillä ymmärrän sitä aivan hyvin.

— Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, — osaan teidän kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis suotta vaivautuko.

— Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet osaavat huudahtaa.

Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.
Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:

— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

Kysely alkoi.

Se kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi Wilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin apotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston nuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään intialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan. Intiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut vangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli pelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa, kaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan kapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään hän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään kenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden tultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä kaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret tulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina miljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.

— Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.

— Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. — Ja kun hän on taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden lennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.

— Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi poliisiprefektin lähettiläs.

— Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, — sillä hän on saita.

Englantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään muusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.

— Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?

— Tiedän kyllä.

— Nimittäin mitä?

— Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?

— Niin.

— Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin yrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona kivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin ja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa vesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt puutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei olekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa viereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu rautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä saadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.

— Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.

— Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni vaimon.

— Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?

— Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi englantilainen, — ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja kolmannen kerran sapeleilla.

— Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?

— Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi keuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.

Englantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa arpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.

— Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, — ja luulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.

— Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne, totesi prefektin lähetti.

— Hao! vastasi englantilainen. — Joka päivä pidän ampumaharjoituksia, ja joka toinen päivä käy Grisier luonani.

Muuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli kaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja kumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.

Kun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän makuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa, punainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin tulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset hampaat.

Toiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä mikään poliisiprefektin lähetti.

Kuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta. Mitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei myöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena siitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui yönsä rauhallisesti.