Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 7. 67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jättäkäämme pankkiiri ajamaan täyttä laukkaa kotiinsa ja seuratkaamme rouva Danglars'ia hänen aamupäivävierailulleen.

Olemme kertoneet, että puoli yhdeltä rouva Danglars käski valjastaa hevoset vaunujensa eteen ja läksi ajamaan. Hän ajoi Saint-Germainiin päin, kääntyi Mazarine-kadulle ja käski pysähtyä Pont-Neufin pasaasin eteen. Siellä hän astui vaunuista ja meni pasaasin läpi. Hän oli hyvin yksinkertaisessa asussa, niin kuin ainakin hieno nainen aamupäivällä asioille lähtiessään.

Guénégaud-kadulla hän nousi ajurin vaunuihin ja käski ajaa
Harlay-kadulle.

Heti vaunuihin päästyään hän otti taskustaan tiheän harson ja kiinnitti sen olkihattuunsa. Sitten hän pani hatun päähänsä ja huomasi mielihyväkseen pienestä taskupeilistään, ettei hänestä näkynyt muuta kuin valkoinen iho ja kirkkaat silmät.

Vaunut ajoivat Pont-Neufin yli ja saapuivat Dauphine-torin kautta oikeuspalatsin pihaan. Rouva Danglars maksoi ajurin heti astuessaan vaunuista, riensi portaita ylös kepeästi ja tuli istuntosalin edessä olevaan odotussaliin.

Aamupäivällä oli oikeuspalatsissa paljon touhua ja vielä enemmän asiakkaita, eikä näillä ole aikaa katsella naisia. Rouva Danglars kulki siis odotussalin poikki, eivätkä häntä huomanneet muut kuin kymmenkunta naista, jotka siellä odottivat asianajajaansa.

Villefort'in odotushuoneessa oli paljon väkeä, mutta rouva Danglars'in ei tarvinnut edes mainita nimeäänkään; heti kun hän astui sisään, nousi eräs vahtimestari, tuli hänen luokseen ja kysyi, oliko hän se, jota kuninkaallinen prokuraattori odotti, ja saatuaan myöntävän vastauksen johdatti hänet erityisen käytävän kautta Villefort'in työhuoneeseen.

Villefort istui pöydän ääressä kirjoittamassa, selkä oveen päin. Hän kuuli oven aukeavan, vahtimestarin lausuvan: "Astukaa sisään, rouva!" ja oven sulkeutuvan, tekemättä ainoatakaan liikettä. Mutta tuskin hän oli kuullut vahtimestarin askelten loittonevan, kun hän nopeasti kääntyi, väänsi oven lukkoon, veti verhot eteen ja tarkasti huoneen jokaisen sopen.

Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan voinut heitä nähdä eikä kuulla, sanoi hän:

— Kiitos täsmällisyydestänne.

Ja hän tarjosi vieraallensa tuolin, johon rouva Danglars istui, sillä hänen sydämensä jyskytti niin voimakkaasti, että hän oli tukehtumaisillaan.

— Kas niin, sanoi kuninkaallinen prokuraattori vuorostaan istuen ja kääntäen tuoliaan niin, että joutui istumaan vastapäätä rouva Danglars'ia, — siitä on jo pitkä aika, kun minulla on ollut onni saada kahden kesken puhella kanssanne. Ja suureksi mielipahakseni on meidän keskusteltava hyvin tuskallisesta asiasta.

— Ja kuitenkin minä olen heti noudattanut käskyänne, vaikka tämä keskustelu epäilemättä on minulle kipeämpi kuin teille.

Villefort hymyili katkerasti.

— Siis on totta, sanoi hän vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin rouva Danglars'in lauseisiin, — siis on totta, että kaikki tekomme jättävät menneisyyteen jälkensä, toiset synkän, toiset valoisan. Kaikki askelemme elämässä ovat kuin käärmeen kulkua hiekassa: niistä jää uoma. Moni on tätä uomaa saanut kastaa kyynelillään.

— Ymmärrättehän mielenliikutukseni? sanoi rouva Danglars. — Kohdelkaa siis minua hellävaroin. Tämä huone, jossa niin moni syyllinen on seisonut vapisten ja häveten, tämä tuoli, jolle minä nyt istun vapisten ja häveten… Saan ponnistaa järkeäni, etten pitäisi itseäni rikollisena naisena ja teitä ankarana tuomarina.

Villefort pudisti päätään ja huokasi.

— Minun paikkani ei ole tuomarin istuimella, vaan syytetyn penkillä.

— Teidänkö? sanoi rouva Danglars kummastuneena.

— Niin, minun.

— Tunnollisena miehenä liioittelette nyt asemaanne, sanoi rouva Danglars, ja hänen kauniit silmänsä välähtivät. — Mainitsemanne uoma on kiihkeän nuoruuden uurtama. Intohimojen pohjalla, nautinnon takana, on aina katumusta. Sen vuoksi evankeliumi, onnettomien ikuinen tuki, kertoo meille naisraukoille ihmeellisen vertauksen langenneesta naisesta. Uskon, että Jumala antaa minulle anteeksi nuoruuteni synnit, sillä elleivät kärsimykseni ole juuri puolustuksena, niin ne ovat ainakin sovituksena. Mutta mitä pelättävää onkaan teillä miehillä, joille koko maailma antaa anteeksi ja jotka häväistysjuttu vain aateloi.

— Tunnettehan minut, sanoi Villefort, — en ole tekopyhä, en ainakaan syyttä. Jos otsani on synkkä, ovat monet huolet sen sellaiseksi tehneet; jos sydämeni on kova, niin se on kovettunut voidakseen kestää kaikki kolaukset. Sellainen en ollut nuoruudessani, sellainen en ollut kihlajaisissani Cours-kadun varrella Marseillessa. Mutta sen jälkeen kaikki on muuttunut minussa ja ympärilläni. Elämäni on kulunut vaikeiden asioiden hoitamisessa ja sellaisten ihmisten kukistamisessa, jotka vapaaehtoisesti tai tahtomattaan ovat osuneet tielleni tuottamaan minulle vaikeuksia. Huonot teot tulevat myös usein ihmistä vastaan verhottuina välttämättömyyden vaippaan. Ja kun sitten on tehnyt huonon teon, kiihtyneenä, pelon tai huumauksen vallassa, niin huomaakin, että olisi voinut sen välttää. Silloin, sokeudessamme, emme keksineet oikeata keinoa, mutta jälkeenpäin sanomme itsellemme: miksi en tehnyt niin ja niin? Teitä naisia taas harvoin omantunnonvaivat ahdistavat, sillä te olette harvoin itse päättämässä teostanne, vaan teidät pakotetaan tekoon, ja melkein aina rikoksenne ovatkin toisten aiheuttamia.

— Myöntäkää joka tapauksessa, että jos olen rikoksen tehnyt, jos olen siihen itse ollut syyllinen, niin eilen sain ankaran rangaistuksen, sanoi rouva Danglars.

— Poloinen! sanoi Villefort puristaen hänen kättään. — Se on liian ankara rangaistus, ja näin, että olitte menehtyä, ja kuitenkin…

— Mitä?

— Minun täytyy suoraan sanoa … kootkaa koko rohkeutenne, sillä vielä ette tiedä kaikkea.

— Hyvä Jumala, sanoi rouva Danglars kauhistuneena, — mitä vielä on tapahtunut?

— Te ette näe muuta kuin menneisyyden, ja se on todellakin synkkä. Kuvitelkaa tulevaisuutta, joka on vieläkin synkempi, tulevaisuutta … ehkä kamalaakin … ehkä veristä…

Paronitar tiesi, että Villefort yleensä aina oli tyyni, ja siksi nuo kiihkeät sanat kauhistuttivat häntä niin, että hän avasi suunsa kirkaistakseen, mutta huuto kuoli hänen huulilleen.

— Kuinka tuo kamala menneisyys on voinut nousta haudastaan? huudahti Villefort. — Mitenkä se on voinut ruveta kummittelemaan ja saa nyt poskemme kalpenemaan ja otsamme punastumaan?

— Sattuma on sen järjestänyt, sanoi Hermine.

— Sattuma! huudahti Villefort. — Ei, ei, sattumaa ei ole olemassa.

— On kyllä. Eikö kreivi Monte-Cristo sattumalta ostanut tuota taloa? Eikö hän sattumalta alkanut kaivaa maata? Eikö sattumalta tuota onnetonta lasta löydetty puun alta? Lapsiparka, jota en ole kertaakaan saanut suudella, mutta jonka takia olen monta kyyneltä vuodattanut. Sydämeni oli haljeta, kun kreivi kertoi tuosta löydöstä.

— Se ei ollut totta. Siitä minun piti teille puhua, juuri se oli se kamala uutinen, vastasi Villefort käheällä äänellä. — Kukkien alta ei löydetty mitään. Niiden alla ei ollut lasta. Meidän ei ole nyt syytä itkeä ja huokailla. Meidän on syytä vapista!

— Mitä tarkoitatte? huudahti rouva Danglars väristen.

— Tarkoitan, että kreivi Monte-Cristo ei ole voinut löytää lapsen luurankoa eikä raudoitettua laatikkoa noiden puiden alta, sillä kumpaakaan ei siellä ollut.

— Ei ollut! toisti rouva Danglars, ja hänen silmäteränsä laajenivat kauhusta. — Ei ollut! toisti hän vielä kerran aivan kuin olisi koettanut sanojen kaiun ja äänen soinnun avulla hillitä vauhkoja ajatuksia.

— Ei! sanoi Villefort, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.

— Ettekö siis haudannutkaan lapsiparkaa siihen? Miksi petätte minua?
Missä tarkoituksessa, sanokaa?

— Se oli siellä. Mutta kuulkaahan minua, kuulkaa, ja varmaankin säälitte minua, sillä olen kantanut mielessäni tätä taakkaa kaksikymmentä vuotta heittämättä pienintäkään osaa siitä teidän hartioillenne.

— Hyvä Jumala, te kauhistutatte minua. Mutta puhukaa, minä kuuntelen!

— Muistattehan, kuinka kului tuo tuskallinen yö, jolloin makasitte punaisten verhojen suojassa kuolemaisillanne ja minä melkein yhtä tuskissani kuin tekin odotin synnytystänne. Lapsi tuli maailmaan, se ei liikkunut, ei hengittänyt, ei päästänyt ääntäkään. Luulimme sitä kuolleeksi.

Rouva Danglars teki nopean liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä pystyyn.

Mutta Villefort pidätti häntä pannen kätensä ristiin aivan kuin rukoillen häntä kuuntelemaan tarkkaavaisesti.

— Luulimme sitä kuolleeksi, jatkoi hän. — Panin sen laatikkoon, menin puutarhaan, aloin kaivaa maahan kuoppaa ja laskin sen sinne. Tuskin olin ennättänyt sen tehdä, kun korsikalaisen käsivarsi ojentui minua kohden. Näin aivan kuin varjon nousevan eteeni, näin salaman välähtävän. Tunsin kipua, aioin huutaa, kylmä väristys kulki läpi ruumiini ja tukahdutti ääneni… Kaaduin maahan ja luulin saaneeni surmaniskun. En koskaan unohda suurta rohkeuttanne, kun toinnuttuani laahasin itseni portaiden juurelle ja te — vaikka olitte itsekin kuolemaisillanne — tulitte minua vastaan. Meidän täytyi salata tämä kamala tapaus. Teillä oli rohkeutta palata kotiinne imettäjänne tukemana. Minä keksin haavani syyksi kaksintaistelun. Vastoin kaikkea odotustamme salaisuus säilyikin. Minut vietiin Versailles'iin. Kolme kuukautta häilyin elämän ja kuoleman välillä. Kun vihdoin parannuin, määrättiin minut etelään nauttimaan lämpöä ja valoa. Neljä miestä kantoi minut Pariisista Châlons'iin, kolme peninkulmaa päivässä. Rouva Villefort seurasi paarejani vaunuissaan. Châlons'issa vietiin minut purteen Saone-joelle ja sieltä Rhône-joelle, ja virran viemänä saavuin Arles'iin, sitten Arles'ista taas paareilla Marseilleen. Toipumistani kesti kuusi kuukautta. En kuullut teistä mitään, en tohtinut tiedustella, miten teidän oli käynyt. Palattuani Pariisiin sain kuulla, että jäätyänne herra Nargonnen kuoltua leskeksi olitte mennyt Danglars'in kanssa naimisiin.

Mitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti samaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin sen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja katseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja. Kukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet sieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan vuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan vieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta. Tarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta pyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut kaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen allekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa Auteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli viisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä vuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana mieleeni.

Tuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua Nîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan, nähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen — hän voisi saada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi kiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi hänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen puukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja kaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät todisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.

Sen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen vuoksi odotin.

Yö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli heilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana oli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani vuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan. Sydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin haavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet ympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään, ettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä puutarhaan.

Kuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies tahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen — jota me molemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut kiinnittää kultarenkaaseen —, kun avasin oven ja näin valojuovan osuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut haamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin tulevani hulluksi.

Lopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta polveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun. Jos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita alas.

Tulin alaovelle. Sen vieressä seinää vastaan nojallaan oli lapio. Olin ottanut salalyhdyn. Nurmikon keskellä pysähdyin, sytytin lyhdyn ja jatkoin matkaani.

Marraskuu läheni loppuaan, kaikki vihanta oli puutarhasta kadonnut, puut olivat enää vain kuivia runkoja, jotka levittelivät paljaita oksiaan. Syyslehdet ja hiekka narskuivat jalkojeni alla.

Kauhu kouristi niin voimakkaasti sydäntäni, että lähestyessäni puuryhmää otin taskustani pistoolin ja vedin hanan vireeseen. Olin näkevinäni oksien välissä korsikalaisen uhkaavan hahmon.

Valaisin puuryhmää lyhdylläni. Ketään ei näkynyt. Katsahdin ympärilleni, olin aivan yksin. Ei mikään ääni häirinnyt yön hiljaisuutta; silloin tällöin vain huuhkajan kamala huuto tuntui loihtivan yön haamut esiin.

Ripustin lyhdyn oksan tynkään, jonka olin jo edellisenä vuonna pannut merkille alkaessani kaivaa hautaa.

Kesän aikana oli pitkä ruoho kasvanut tälle paikalle, ei kukaan ollut käynyt sitä niittämässä. Mutta eräässä kohdassa ruoho ei ollut yhtä pitkää. Se oli varmaankin sama paikka, josta ennen olin kaivanut. Ryhdyin työhön.

Oli siis tullut hetki, jota olin jo vuoden odottanut!

Mutta vaikka etsin jokaisen turpeen alta kiihkeästi, niin en löytänyt mitään. Ja kuitenkin olin jo kaivanut kahta vertaa syvemmälle ja leveämmän kuopan kuin ensi kerralla. Luulin jo, että olin erehtynyt paikasta, katselin puita, tunnustelin yksityiskohtia, jotka olivat edellisellä kerralla jääneet mieleeni. Kylmä tuulen viima puhalsi puiden alastomien oksien välitse, ja kuitenkin virtasi hiki otsaltani. Muistin saaneeni puukon iskun juuri silloin, kun tallasin maata peittääkseni kuopan. Olin silloin tarttunut kädelläni kultasadepensaaseen, takanani oli kallio, jolle kävelijä saattoi istahtaa, sillä kaatuessani oli käteni tuntenut tämän kallion. Pensas oli nytkin oikealla puolellani, kallio takanani. Menin pitkälleni maahan samaan asentoon kuin silloinkin, nousin ja aloin kaivaa ja suurentaa kuoppaa. En löytänyt mitään, en kerrassaan mitään. Arkku oli kadonnut.

— Oliko arkku kadonnut? kysyi rouva Danglars, ja kauhu tukahdutti hänen äänensä.

— Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi Villefort, — ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin, että murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut sen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut erehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne arkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän ollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin pimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa tutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.

— Oi, hyvä Jumala!

— Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut maata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli kaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt tehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en kerrassaan mitään… Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että se oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti lähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän luo.

— Oh, huudahti rouva Danglars, — sellaisestahan olisi voinut tulla hulluksi!

— Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, — mutta sitä onnea ei minulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin miettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?

— Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta, huomautti rouva Danglars.

— Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan näyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

— Siis…? sopersi Hermine.

— Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa ja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että murhaaja pelasti hänet.

Rouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.

— Minun lapseni eli! Te hautasitte lapseni elävältä! Ette ollutkaan aivan varma siitä, oliko lapseni kuollut, ja hautasitte sen! Voi!

Rouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana kuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan hennoilla käsillään.

— Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi Villefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden rajalla.

— Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja tukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.

Villefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn, jonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva Danglars'iin oma kauhunsa.

— Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja lähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, — olemme hukassa. Lapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska Monte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä ei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!

— Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.

Villefort'in vastaus oli voihkaisu.

— Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.

— Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään. — Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina öinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta ihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden joukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut lapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen mahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle haitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.

— Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. — Miehen voi surmata kostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!

— Ehkä hän oli lähettänyt sen löytölastenkotiin, jatkoi Villefort.

— Niin, niin, niin, huudahti paronitar, — lapseni on siellä!

— Riensin sinne ja sain kuulla, että juuri samana yönä, syyskuun 20. päivänä, oli sinne jätetty lapsi. Se oli kääritty liinaan, joka tahallaan oli revitty kahtia. Jäljellä olevassa puolikkaassa oli paronin kruunu ja H-kirjain.

— Se on hän, se on hän! huudahti rouva Danglars. — Minun kaikissa liinavaatteissani oli se merkki. Herra Nargonne oli paroni ja ristimänimeni on Hermine. Kiitos, Jumala, lapseni ei ollutkaan kuollut!

— Ei, hän ei ollut kuollut!

— Ja te sanotte sen noin varmasti. Ettekö pelkää, että minä kuolen ilosta. Missä hän on? Missä on lapseni?

Villefort kohautti olkapäitään.

— Sitä en tiedä, vastasi hän. — Uskokaa minua, jos tietäisin, en antaisi teidän suinkaan kärsiä tällaisia tuskia. En ole mikään näytelmän- enkä romaaninkirjoittaja, joka antaa yleisön kärsiä. Ei, ei, minä en tiedä, missä hän on! Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli eräs nainen tullut vaatimaan lasta itselleen ja tuonut liinan toisen puolen todistuskappaleeksi. Nainen oli täyttänyt lain vaatimat ehdot, ja lapsi annettiin hänelle.

— Mutta teidän olisi pitänyt ottaa selville, kuka tuo nainen oli, missä hän asui!

— Luuletteko, etten koettanut? Panin toimeen oikean rikostutkimuksen ja lähetin poliisilaitoksen parhaimmat tutkijat ja salapoliisit ottamaan siitä selkoa. Naisen jälkiä voitiin seurata Châlons'iin asti. Mutta siellä kaikki jäljet hävisivät.

— Hävisivät?

— Niin, hävisivät aivan kokonaan.

Rouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin itkien tai huudahdellen.

— Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.

— En suinkaan, vastasi Villefort. — Olen hellittämättä etsinyt, tiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen siitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä innokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä nyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.

— Mutta, jatkoi rouva Danglars, — kreivi Monte-Cristo ei tiedä mitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.

— Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, — sillä se on suurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä hänen puhuessaan meidän kanssamme?

— En.

— Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?

— Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin merkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi, hän ei itse syönyt mitään.

— Niin, niin, sanoi Villefort, — minäkin sen huomasin. Jos olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, en minäkään olisi maistanut mitään, sillä olisin pelännyt, että hän tahtoi meidät myrkyttää.

— Ja olisitte siinä aivan erehtynyt, huomaattehan sen.

— Huomaan kyllä. Mutta uskokaa minua, tuolla miehellä on jotakin mielessä. Sen vuoksi tahdoin tavata teidät, puhua kanssanne, varoittaa teitä kaikkien, mutta etupäässä hänen suhteensa. Sanokaahan, jatkoi Villefort katsoen paronittareen terävästi, — ettehän vain ole kertonut kenellekään suhteestamme?

— En koskaan kenellekään.

— Ymmärrättehän tarkoitukseni, sanoi Villefort hellästi, — ette siis kenellekään, suokaa anteeksi tämä tiedustelemiseni, ette siis kenellekään koko maailmassa?

— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksenne, sanoi paronitar punastuen, — mutta vannon, etten ole puhunut siitä kenellekään koko maailmassa.

— Eihän teillä ole tapana kirjoittaa päiväkirjaa?

— Ei. Valitettavasti elämäni kuluu kevytmielisissä harrastuksissa, ja minä unohdan ne itsekin.

— Ette kai puhu unissanne?

— Minä nukun aivan kuin lapsi, ettekö sitä muista?

Puna levisi paronittaren kasvoille, ja Villefort kalpeni.

— Se on totta, sanoi Villefort niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin kuuluivatkaan.

— Entä sitten? kysyi paronitar.

— Nyt tiedän, mikä on minun tehtäväni, jatkoi Villefort. — Viikon päästä saan kyllä tietää, kuka tuo herra Monte-Cristo on, mistä hän tulee, minne hän menee ja miksi hän puhuu meille, että puutarhasta löydettiin lapsi.

Villefort'in äänessä oli sellainen sävy, että kreivi olisi värissyt, jos olisi sen kuullut.

Sitten hän puristi paronittaren kättä, jonka tämä vastahakoisesti hänelle ojensi, ja saattoi häntä kunnioittavasti ovelle asti.

Rouva Danglars otti toisen ajurin, joka vei hänet Pont-Neufin pasaasiin. Sen toisella puolella olivat hänen vaununsa, joiden ajaja häntä odotellessaan oli rauhallisesti nukkunut istuimellaan.