Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 6. 66. Avioliittoaikeita
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavana päivänä eivät Debrayn vaunut poikenneetkaan tavalliseen aikaan ennen hänen virastoon menoaan — rouva Danglars'in pihaan.

Samaan aikaan, siis puoli yksi, rouva Danglars käski valjastaa hevoset vaunujensa eteen ja lähti kotoaan.

Danglars, joka verhon takana oli vaaninut ja odottanut tätä lähtöä, antoi määräyksen, että hänelle oli heti ilmoitettava, kun rouva saapui. Mutta kello kahdelta hän ei ollut vielä palannut.

Danglars oli käskenyt ajaa vaununsa oven eteen lähteäkseen edustajakamariin. Puolipäivästä siihen asti hän oli työhuoneessaan, avasi kirjeitä ja kävi yhä synkemmäksi, kirjoitti numeroita numeroiden jälkeen ja otti käyntejä vastaan, muiden muassa majuri Cavalcantin, joka entisessä sinisessä puvussaan, yhtä jäykkänä ja täsmällisenä kuin aina ennenkin, tuli sovitulla hetkellä päättämään raha-asiansa pankkiirin kanssa.

Lähtiessään eduskunnasta, jossa oli osoittautunut hyvin levottomaksi ja tavattoman kiivaasti hyökännyt hallituksen kimppuun, Danglars nousi vaunuihinsa ja käski ajaa Champs-Elysées 30:een.

Monte-Cristo oli kotona, mutta hänen luonaan oli vieras ja hän pyysi
Danglars'ia odottamaan hetkisen salongissa.

Pankkiirin odottaessa ovi aukeni, ja huoneeseen astui papinpukuinen mies, joka näytti olevan talossa parempi tuttava kuin Danglars, koska hän vain kumarsi ja meni suoraan sisähuoneisiin.

Vähän sen jälkeen aukeni ovi, josta pappi oli mennyt, ja Monte-Cristo astui esiin.

— Anteeksi, rakas paroni, sanoi hän, — mutta eräs ystäväni, apotti Busoni, jonka näitte kulkevan ohitsenne, on saapunut Pariisiin. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme toisemme, enkä voinut heti jättää häntä. Toivon, että annatte minulle anteeksi.

— Tietysti, sanoi Danglars, — ymmärrän teidät täydellisesti. Tulin sopimattomaan aikaan ja lähden pois.

— Ei suinkaan, istukaahan toki. Mutta, hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa?
Olette kovin huolestuneen näköinen. Tämähän on aivan pelottavaa.
Raharuhtinaan suru on kuin pyrstötähti, se ennustaa aina suurta
onnettomuutta maailmalle.

— Huono onni on vainonnut minua jo monta päivää, sanoi Danglars, — ja odotan vain uusia onnettomuuksia.

— Varjelkoon! sanoi Monte-Cristo. — Oletteko kärsinyt pörssissä suuria tappioita?

— Niistä olen ainakin muutamaksi päiväksi selvinnyt. Nyt on kysymys eräästä vararikosta Triestissä.

— Niinkö? Onko tuo vararikkoinen mies ehkä sattumalta pankkiiri Jacopo
Manfredi?

— Hän juuri! Ajatelkaahan, meillä on ollut jo pitkän aikaa liikevaihtoa noin kahdeksan-yhdeksänsataatuhatta frangia vuodessa. Ei koskaan ole sattunut mitään häiriöitä, ei mitään viivytystä. Hän maksoi aina aivan kuin ruhtinas … sellainen ruhtinas, joka maksaa. Ja nyt olen lainannut hänelle miljoonan, ja eikös tuo kirottu Jacopo Manfredi lakkauta maksujaan!

— Todellako?

— Tämä on aivan ennenkuulumaton vastoinkäyminen! Minä hain häneltä maksun kuudensadantuhannen markan vekseleistä, ne tulivat lunastamattomina takaisin, ja sitä paitsi minulla on hallussani neljänsadantuhannen frangin arvosta hänen vekseleitään, jotka hänen edustajansa Pariisissa piti lunastaa. Tänään on kolmaskymmenes päivä, lähetän nostamaan rahoja … edustaja onkin kadonnut. Kun otan lukuun sen, mitä menetin espanjalaisissa papereissa, kertyy siitä jokseenkin kaunis summa.

— Hävisittekö todellakin espanjalaisten arvopaperien takia?

— Seitsemänsataatuhatta frangia suoraan kassastani, en enempää enkä vähempää.

— Kuinka voitte niin erehtyä, vanha pörssimies?

— Se on vaimoni syy. Hän näki unta, että Carlos oli palannut Espanjaan. Vaimoni luottaa uniin. Hän sanoo sitä magnetismiksi. Kun hän oli varma asiastaan, annoin hänen pelata. Hänellä on oma kassansa ja oma välittäjänsä. Hän pelasi ja menetti. Hän ei tietystikään pelaa minun rahoillani vaan omillaan. Mutta olkoon kuinka tahansa, niin ymmärrättehän, että kun seitsemänsataatuhatta frangia häviää naisen taskusta, niin aviomies sen kyllä huomaa. Ettekö sitä tietänyt? Asiastahan on pidetty tavattoman suurta melua.

— Kuulin kyllä siitä puhuttavan, mutta en tiennyt yksityiskohtia. Sitä paitsi en tunne vähääkään pörssiasioita.

— Ettekö siis pelaa pörssissä?

— Minä! Miksi sitä tekisin? Minullahan on jo ennestäänkin tavattoman paljon vaivaa tulojeni järjestämisestä. Silloin minulla täytyisi olla paitsi taloudenhoitajaani vielä kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Mutta mitä Espanjaan tulee, e; paronitar aivan kokonaan ollut uneksinut Carlos-kuninkaan palaamisesta. Eivätkö sanomalehdetkin kertoneet siitä jotakin?

— Uskotteko te siis mitä sanomalehdet kertovat?

— Minäkö, en vähääkään. Mutta kunnon Messager-lehti näytti tekevän poikkeuksen säännöstä, julkaisevan ainoastaan varmoja tietoja, lennätinsanomia.

— Sitähän juuri ei voikaan millään selittää, jatkoi Danglars. —
Carlos-kuninkaan palaamisesta tuli todellakin lennätinuutinen.

— Mutta tällä tavoin te siis menetätte tässä kuussa lähes miljoonan ja seitsemänsataatuhatta frangia? totesi Monte-Cristo.

— En lähes, vaan täsmälleen sen määrän.

— Kolmannen luokan omaisuuteen sellainen isku koskee kipeästi, sanoi
Monte-Cristo säälivästi.

— Kolmannen luokan omaisuuteen! sanoi Danglars hiukan nöyrtyneenä. —
Mitä hittoa sillä tarkoitatte?

— Minä jaan omaisuudet kolmeen luokkaan, sanoi Monte-Cristo. — Ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan omaisuuksiin. Ensi luokan omaisuudeksi sanon sellaista, johon kuuluu maa-alueita, kaivoksia ja tuloja, sen laatuisia kuin Ranskan, Itävallan ja Englannin valtiotulot, jos näiden maa-alueiden, kaivosten ja tulojen arvo nousee yli muutaman sadan miljoonan. Toiseen luokkaan lasken teollisuusyritykset ja yhtiöliikkeet, varakuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, joiden tulot ovat puolitoista miljoonaa ja jotka siis edustavat noin viidenkymmenen miljoonan omaisuutta. Kolmannen luokan omaisuudeksi sanon pääomia, joiden tuotto riippuu suhdanteista. Tulot ovat silloin toisten tahdon tai sattuman varassa, vararikko saa ne horjumaan, ja lennätinsanoma järkyttää niitä. Ne perustuvat keinotteluihin ja rahapuuhiin, jotka ovat riippuvaisia luonnonvoimaan verrattavan kohtalon oikusta. Kun nämä kaikki yhdessä muodostavat näennäisen tai todellisen viidentoista miljoonan suuruisen pääoman, niin eikö teidän asemanne ole jokseenkin tällainen?

— Hitto vieköön, on kyllä! vastasi Danglars.

— Tästä seuraa, että kuuden tällaisen kuukauden jälkeen, sanoi Monte-Cristo aivan rauhallisesti, — kolmannen luokan omaisuus on kuolinkamppailuissaan.

— Kylläpä teillä on synkkiä otaksumia! sanoi Danglars heikosti hymyillen.

— Olettakaamme seitsemän kuukautta, jatkoi Monte-Cristo. — Sanokaahan, oletteko koskaan ajatellut, että seitsemän kertaa miljoona seitsemänsataatuhatta on yhteensä lähes kaksitoista miljoonaa…? Ettekö? Olette oikeassa, sillä jos sitä ajattelisi, ei koskaan panisi vaaraan pääomiaan, jotka ovat rahamiehelle samaa kuin nahka tavalliselle ihmiselle. Meillä on hienoja pukuja yllämme, se on luottomme. Mutta kun ihminen kuolee, ei hänellä ole muuta kuin nahkansa ja jos te luovutte rahapuuhistanne, on todellinen omaisuutenne enintään viisi tai kuusi miljoonaa, sillä kolmannen luokan omaisuus ei ole muuta kuin kolmas osa siitä, miltä se näyttää, samoin kuin rautatien veturi sauhun keskellä ei ole muuta kuin heikompi tai voimakkaampi kone. No niin, todellisesta omaisuudestanne olette menettänyt melkein kaksi miljoonaa, jolloin näennäinen omaisuutenne ja luottonne samassa määrässä vähenee. Tämä merkitsee, että nahkaanne on tullut paha vertavuotava haava, joka, jos se neljä kertaa aukeaa, tuottaa kuoleman. Niin, niin, olkaa varuillanne, herra Danglars. Tarvitsetteko rahaa? Tahdotteko lainata minulta?

— Olette erehtynyt laskelmissanne! huudahti Danglars ottaen avukseen koko filosofiansa ja koko teeskentelykykynsä. — Rahaa on tullut takaisin kassaani toisten keinottelujen tietä, jotka ovat onnistuneet. Menetin taistelun Espanjassa, hävisin Triestissä, mutta intialainen sotalaivastoni on vallannut muutamia laivoja, ja meksikolaiset tutkijani ovat löytäneet kaivoksen.

— Hyvä on, hyvä on! Mutta arpi jää ja aukenee heti ensi tappion tullessa.

— Ei, sillä liikun varmalla pohjalla, jatkoi Danglars kerskaillen niin kuin ainakin keinottelija, joka kaikin tavoin koettaa pitää luottoaan yllä. — Ennen kuin minä sorrun, täytyy kolmen hallituksen kukistua.

— Onhan sellaista nähty!

— Että maa ei kanna mitään hedelmää.

— Muistakaa seitsemää lihavaa ja seitsemää laihaa lehmää!

— Että meri vetäytyy pois, niin kuin faaraon aikana. Ja onhan useita meriä, ja laivat voidaan vaihtaa karavaaneihin.

— Sitä parempi, tuhat kertaa parempi, hyvä herra Danglars, sanoi Monte-Cristo. — Huomaanpa erehtyneeni; tehän kuuluttekin toisen luokan rikkaisiin.

— Luullakseni voin vaatia itselleni sen aseman, sanoi Danglars, ja hänen huulillaan oli jäykkä hymy, joka kreivin mielestä muistutti niitä kömpelöitä kuutamoita, joilla huonot maalarit koristelevat rauniokuviaan. — Mutta koska nyt puhumme raha-asioista, sanoi hän tyytyväisenä saadessaan vaihtaa keskustelun aihetta, — niin sanokaa, mitä voin tehdä herra Cavalcantin hyväksi.

— Antakaa hänelle rahaa, jos hänellä on luotto liikkeessänne ja luotto on mielestänne pätevä.

— Juuri niin! Hän tuli tänään luokseni ja toi neljänkymmenentuhannen frangin pankkiosoituksen, jonka allekirjoittajana oli Busoni ja jonka te olitte hyväksynyt ja lähettänyt minun maksettavakseni. Ymmärrättehän, että maksoin hänelle heti neljäkymmentä tuhannen frangin seteliä.

Monte-Cristo nyökkäsi osoittaakseen hyväksymistään.

— Mutta ei siinä kaikki, jatkoi Danglars, — hän on poikaansa varten avannut liikkeessäni luoton.

— Tahtomatta olla epähieno pyydän kysyä, kuinka paljon hän antaa tuolle nuorelle miehelle.

— Viisituhatta frangia kuukaudessa.

— Kuusikymmentätuhatta frangia vuodessa. Sitä arvelinkin, sanoi
Monte-Cristo olkapäitään kohauttaen. — Nuo Cavalcantit ovat kitsaita.
Miten hän luulee nuoren miehen tulevan toimeen viidellätuhannella
kuukaudessa?

— Mutta ymmärrättehän, että jos tuo nuori mies tarvitsee muutaman tuhannen lisää…

— Älkää antako lisää, muuten isä antaa teidän ne maksaa. Te ette tunne italialaisia miljoonamiehiä. He ovat oikeita saitureita. Ja kenen välityksellä tuo luotto on avattu?

— Fenzin, joka on Firenzen parhaita pankkiliikkeitä.

— En sano, että olette vaarassa hävitä, mutta pysykää joka tapauksessa valtuuden määräämissä numeroissa.

— Ettekö siis luota Cavalcantiin?

— Minä! Antaisin kymmenen miljoonaa hänen nimikirjoitustaan vastaan.
Hänen omaisuutensa kuuluu äskenmainittuun toiseen luokkaan, rakas herra
Danglars.

— Ja kuinka vaatimaton hän on! Minä olisin luullut häntä tavalliseksi majuriksi, en miksikään muuksi.

— Ja sekin olisi jo ollut kunnianosoitus hänelle, sillä eihän hänellä ulkomuotoa ole! Kun näin hänet ensi kertaa, pidin häntä vanhana luutnanttina, joka oli homehtunut jossakin syrjäseudussa. Mutta kaikki italialaiset ovat sellaisia. He muistuttavat vanhoja juutalaisia, elleivät loista nerokkuudellaan kuin itämaan taikurit.

— Nuori mies tekee edullisemman vaikutuksen, sanoi Danglars.

— Niin kyllä, vaikka hän onkin hiukan arka. Hän tuntui yleensä kohtalaisen hienolta. Olinkin hänen suhteensa hyvin levoton.

— Miksikä?

— Siksi, että näitte hänet luonani juuri kun hän astui ensi kertaa hienoon maailmaan, ainakin mikäli väitetään. Hän on matkustellut hyvin ankaran opettajan seurassa eikä koskaan tätä ennen ole ollut Pariisissa.

— Ylhäiset italialaiset ovat kai tottuneet valitsemaan puolisonsa oman maan suvuista? kysyi Danglars aivan kuin ohimennen. — He liittävät mielellään toistensa omaisuudet yhteen.

— Tavallisesti he kyllä niin tekevät, se on totta. Mutta Cavalcanti on erikoinen ihminen eikä tee mitään niin kuin toiset. Olen melkein varma, että hän on lähettänyt poikansa Ranskaan naittaakseen hänet.

— Niinkö luulette?

— Niin.

— Ja olette siis kuullut puhuttavan hänen rikkaudestaan?

— Eihän mistään muusta puhutakaan. Toiset vain väittävät, että hänellä on miljoonia, toiset sanovat, ettei hänellä ole ropoakaan.

— Ja mikä on teidän mielipiteenne?

— Teidän ei pidä siihen luottaa. Se on aivan persoonallinen.

— Mutta kuitenkin…

— Minun mielipiteeni on, että nuo vanhat ruhtinaat, nuo entiset kondottieerit, sillä Cavalcantit ovat johtaneet armeijoita ja hallinneet maakuntia — minun mielipiteeni on, että he ovat panneet talteen miljoonia, joiden kätköpaikan ainoastaan suvun vanhin jäsen tuntee ja ilmoittaa vanhimmalle pojalleen sukupolvesta sukupolveen. He ovat kaikki itsekin keltaisia ja kuluneita kuin tasavallan aikaiset kultarahat: ovat tulleet niiden näköiseksi, kun ovat niitä alinomaa katselleet.

— Aivan totta, naurahti Danglars. — Ja se tuntuu sitäkin todemmalta, kun ei tiedetä heidän omistavan tuumaakaan maata.

— Ainakin hyvin vähän. Minä puolestani en tiedä Cavalcantien omistavan muuta kuin palatsinsa Luccassa.

— Vai on heillä palatsi! sanoi Danglars nauraen. — Onhan sekin jo jotain.

— Niin on, mutta senkin hän on vuokrannut raha-asiain ministeriölle ja asuu itse pienessä talossa. Luullakseni olen jo kerran sanonut teille, että hän on hyvin säästäväinen ukko.

— Ettepä juuri ylistele häntä.

— Kuulkaahan, minä tuskin tunnen häntä, luulen nähneeni hänet kaikkiaan kolme kertaa eläissäni. Tiedän vain, mitä apotti Busoni ja hän itse ovat kertoneet. Hän puhui tänä aamuna siitä, mitä aikeita hänellä on poikansa suhteen ja huomautti ohimennen olevansa väsynyt pitämään miljooniaan korkoa tuottamattomina Italiassa, joka on kuollut maa. Hän tahtoi keksiä keinon, jonka avulla saisi ne kasvamaan korkoa Ranskassa tai Englannissa. Mutta huomatkaa, että vaikka luotankin täydellisesti apotti Busoniin henkilökohtaisesti, niin en vastaa mistään.

— Samapa se, kiitos kuitenkin liiketuttavasta, jonka olette lähettänyt luokseni. Sellainen nimi näyttää hyvin kauniilta kirjoissani, ja rahastonhoitajani, jolle kerroin, mitä Cavalcantit ovat, oli siitä hyvin ylpeä. Kysyn sulasta uteliaisuudesta, antavatko he naittaessaan poikansa heille myötäjäisiä?

— Miten milloinkin! Tunsin erään italialaisen ruhtinaan, rikkaan kuin kultakaivos, Toscanan arvokkaimpia miehiä, joka antoi pojilleen miljoonia, jos nämä menivät hänen tahtonsa mukaan naimisiin, mutta ainoastaan kolmekymmentä scudoa kuukaudessa, jos he menivät naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Otaksukaamme, että Andrea menee naimisiin isänsä toivomusten mukaan, silloin hän kai antaa tälle kaksi tai kolme miljoonaa. Jos hän menee naimisiin jonkun pankkiirin tyttären kanssa, niin isä ehkä sijoittaa rahansa poikansa apen liikkeeseen. Mutta jos miniä ei häntä miellytä, hän vääntää kassakirstunsa lukkoon, ja silloin herra Andrean on pakko elää niin kuin pariisilaisen porvarin poika, käyttämällä vääriä kortteja tai vääriä arpanappuloita.

— Tuo nuori mies tavoittelee varmaankin baijerilaista tai perulaista prinsessaa, umpikruunua ja Eldoradon kultamaata.

— Ei, nuo alppientakaiset ylhäiset herrat menevät yleensä naimisiin tavallisten kuolevaisten kanssa. He harrastavat Jupiterin tavoin rotusekoitusta. Mutta aiotteko naittaa herra Andrean, rakas herra Danglars, koska teette tällaisia kysymyksiä?

— Aion, sanoi Danglars, — eikä se olisikaan huono yritys. Ja minä keinottelen mielelläni.

— Ette suinkaan neiti Danglars'in kanssa? Ette kai tahdo, että Albert kuristaisi Andrea-paran?

— Albertko? Danglars kohautti olkapäitään. — Hän ei siitä paljonkaan välittäisi.

— Mutta eikö hän ole kihloissa tyttärenne kanssa?

— Sen verran, että herra Morcerf ja minä olemme joskus keskustelleet tästä avioliitosta. Mutta rouva Morcerf ja Albert…

— Ettehän toki aio sanoa minulle, ettei se olisi sopiva avioliitto?

— Mitä siihen tulee, niin neiti Danglars on minun mielestäni yhtä arvokas kuin herra Morcerf.

— Neiti Danglars saa toden totta hyvät myötäjäiset, ainakin siinä tapauksessa, ettei lennätinlaitos tee uusia kepposia.

— Minä en puhu myötäjäisistä. Mutta sanokaahan minulle…

— Mitä?

— Miksi ette kutsunut Morcerfia ja hänen vanhempiaan päivälliselle?

— Kutsuin kyllä heidät, mutta Albert sanoi, että hänen täytyi matkustaa Dieppeen rouva Morcerfin kanssa, jolle lääkäri oli määrännyt meri-ilmaa.

— Niin, niin, nauroi Danglars, — se tekee hänelle varmaankin hyvää.

— Kuinka niin?

— Hän kun on sitä ilmaa hengittänyt nuoruudessaan.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaankaan tässä mitään vihjettä.

— Mutta, sanoi kreivi, — ellei Albert olekaan yhtä rikas kuin neiti
Danglars, niin ettehän voi kieltää, että hänellä on kuuluisa nimi.

— Vaikka onkin, niin minä pidän yhtä paljon omastani, sanoi Danglars.

— Se on kyllä totta, teidän nimenne on yleisesti tunnettu, ja olette arvonimenne hyvin ansainnut. Mutta olettehan siksi viisas mies, että tiedätte, miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat, ja viidensadan vuoden aateluutta pidetään arvokkaampana kuin kahdenkymmenen vuoden.

— Ja juuri sen vuoksi, sanoi Danglars huulillaan hymy, jonka hän koetti tehdä pilkalliseksi, — juuri sen vuoksi ottaisin vävykseni mieluummin Andrea Cavalcantin kuin Albert de Morcerfin.

— Mutta minä otaksun, sanoi Monte-Cristo, — että Morcerfit ovat yhtä vanhaa aatelissukua kuin Cavalcantit?

— Morcerfitkö…! Kuulkaahan, rakas kreivi, olettehan maailmanmies?

— Luullakseni.

— Ja kaiken muun lisäksi vaakunoiden tuntija?

— Hiukan.

— No niin, katsokaa minun vaakunaani, sen väri on varmempi kuin
Morcerfin vaakunan.

— Miksikä?

— Siksi, että ellen olekaan syntyisin paroni, minun nimeni on ainakin
Danglars.

— Entä sitten?

— Jota vastoin hänen nimensä ei ole Morcerf.

— Mitä, eikö hänen nimensä olekaan Morcerf?

— Ei laisinkaan.

— Mitä sanottekaan!

— Minut on tehty paroniksi, ja siis olen paroni. Hän on itse tehnyt itsensä kreiviksi, joten hän ei siis ole mikään kreivi.

— Sehän on mahdotonta.

— Kuulkaahan, rakas kreivi, jatkoi Danglars, — herra Morcerf on ollut ystäväni tai ainakin tuttavani jo kolmekymmentä vuotta. Tiedättehän, että minä vähät välitän vaakunastani, minä kun en koskaan unohda, mistä olen syntyisin.

— Se todistaa joko suurta vaatimattomuutta tai ylpeyttä, sanoi
Monte-Cristo.

— No niin, kun minä olin vähäpätöinen kauppa-apulainen, niin Morcerf oli kalastaja.

— Ja mikä oli hänen nimensä?

— Fernand.

— Eikö muuta?

— Fernand Mondego.

— Oletteko siitä varma?

— Onhan hän myynyt minulle siksi paljon kaloja, että hänet tunnen.

— Miksi siis annatte hänelle tyttärenne?

— Siksi, että Fernand ja Danglars ovat molemmat nousukkaita, molemmat rikastuneita, ovat toistensa vertaisia, lukuun ottamatta sitä, että hänestä puhutaan sellaistakin, mitä ei koskaan ole puhuttu minusta.

— Mitä sitten?

— Ei mitään.

— Ah, minä ymmärrän. Tuo kaikki, mitä sanotte, virkistää muistiani
Fernand Mondegon suhteen. Olen kuullut hänen nimensä Kreikassa.

— Ali-pashan jutun yhteydessä?

— Juuri niin.

— Siinäpä salaisuus piileekin, sanoi Danglars, — ja olisin valmis maksamaan paljon, jos saisin sen tietää.

— Se ei ole vaikeata, jos teillä on siihen suuri halu.

— Kuinka niin?

— Onhan teillä liiketuttavia Kreikassa?

— Totta kai.

— Japanissa?

— Minulla on kaikkialla…

— No niin, kirjoittakaa siis liiketuttavallenne ja kysykää, mikä osuus Ali-Tebelinin sortumisessa oli eräällä Fernand-nimisellä ranskalaisella.

— Olette oikeassa! huudahti Danglars nousten äkkiä. — Minä kirjoitan vielä tänään.

— Ja jos saatte tietää jotakin erikoista…

— Ilmoitan teille.

— Tuottaisitte sillä minulle suuren ilon.

Danglars riensi pois ja hyppäsi vaunuihinsa.