Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 5. 65. Perheriita
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ludvig XV:n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi bulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray pitkin Rantakatua.

Morrel ja Château-Renaud menivät luultavasti "kotilieden ääreen", niin kuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä sanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle hän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki, pujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui Danglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut, jotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät tuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.

Debray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti ohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan rouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet sisään.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:

— Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa tuota juttua tai pikemminkin satua?

— Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni, vastasi paronitar.

— Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. — Olitte tänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra Danglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte hänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa. Kertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään käyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.

— Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, — vakuutan teille, asian laita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä huomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.

Nähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota naiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli — niin kuin Debray oli arvannut — kohdannut salainen mielenliikutus, jota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli tottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä hän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi kaiken tietää.

Makuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun kamarineitinsä.

— Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.

— Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, — ja sen jälkeen hän meni levolle.

— Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?

— Neiti Louise d'Armilly soittelee.

— Hyvä on, sanoi rouva Danglars. — Tulkaa riisumaan yltäni.

He menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouva
Danglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.

— Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, — valitatte aina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.

— Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa, joka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, — en ole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä huomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.

— Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, — mutta luulen, että kaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.

— Minunko työhuoneeseeni?

— Tarkoitan ministerin.

— Miksikä?

— Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa suorastaan naurettavaa.

Debray hymyili.

— No niin, sanoi hän, — kun hän vain tulee paronin ja teidän suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.

— Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, — en tarvitse teitä enää.

Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.

— Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vastatkaahan, Hermine minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?

— Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.

Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.

— Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.

Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.

Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.

Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään yrittämättä edes salata kummastustaan.

— Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. — Hyvää, iltaa, Debray.

Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut kuulla.

Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi
Lucienin puoleen ja sanoi:

— Lukekaahan jotakin, herra Debray.

Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.

— Anteeksi, sanoi paroni, — mutta te väsytätte itseänne, paronitar, valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu hyvin kaukana.

Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.

Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.

Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt vaikutusta.

— Herra Lucien, sanoi paronitar, — sanon aivan suoraan, ettei mieleni tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte seisaallanne.

— Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.

— Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, — älkää tappako itseänne kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.

Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.

— Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray, jatkoi Danglars, — mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.

Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään ovenpieleen.

— Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, — kuinka aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä voiton.

Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.

Eläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään määräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä oudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.

— Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. — Ennen olitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.

— Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella, vastasi Danglars.

Hermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä silmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä iltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.

— Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen miehensä tyyneydestä. — Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne? Jättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se työhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte palkan, niin purkakaa se heihin.

— En suinkaan, vastasi Danglars, — erehdytte neuvoissanne, enkä aio niitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan Desmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani ovat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille paljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen heitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani sellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat rahojani.

— Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää tarkemmin.

— Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse kauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. — Rahojani tuhlaavat ne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.

— Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä väreilyä ja punastumistaan.

— Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, — mutta jos olette muka ymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa menettänyt seitsemänsataatuhatta.

— Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. — Ja te teette minut vastuulliseksi noista tappioistanne?

— Miksi en tekisi?

— Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia?

— Ei ainakaan minun syytäni.

— Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, — pyydän teitä olemaan puhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut kodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.

— Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, — sillä kummallakaan ei ollut ropoakaan.

— Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole oppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi korvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta. Totisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa — paitsi ehkä teidän äänenne.

— Todellakin, sanoi Danglars, — tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä kun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun rahapuuhiani.

— Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?

— Te itse.

— Jopa nyt jotakin!

— Ehdottomasti.

— Sanokaahan koska?

— Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin lainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi tiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin lykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne olivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain käsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti annoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut minuun. — Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan myöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret edut. Sanoitte, että vaistonne — ja vaikka väitättekin, ettette tiedä mitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa erinomaisen kehittynyt — sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan, että lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti kaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan. Niin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi, ja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi kaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä kaksisataaviisikymmentätuhatta?

— Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten inhosta ja levottomuudesta.

— Odottakaa, kohta saatte tietää.

— Sepä on hauskaa!

— Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin Espanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli Carlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita. Hänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta sinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä kuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja saitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut edes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut viisisataatuhatta.

— Hyvä, entä sitten?

— Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet hullusti.

— Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista…

— Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää… Kolme päivää sitten tapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn kanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli palannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy myyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein lahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja tämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia.

— Entä sitten?

— No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun voitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa silloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta on sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.

— Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte sekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.

— Ellei teillä sattumalta ole noita sataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se johtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray kuuluu ystäviinne.

— Hyi! huudahti paronitar.

— Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset, muuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra Debray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna olette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on löytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta mitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.

Paronitar ei enää voinut hillitä raivoaan.

— Kurja raukka, huusi hän, — tohditteko väittää, ettette tietänyt sitä, mistä rohkenette moittia minua?

— Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni näinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä teidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut johdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa laulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä esiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja tanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli minulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään, sillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja vaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan liikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia diplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia. Ymmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte menot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää minun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle seitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän, sillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa ilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää astua tähän taloon. Ymmärrättekö?

— Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, — te menette kaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!

— Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, — ja että olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: "Vaimon tulee seurata miestään."

— Tämä on halpamaista!

— Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole koskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen. Tehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä on, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä pienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain poliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan oppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen Debrayn kanssa kukistaakseen minut.

— Sepä on muka luultavaa!

— Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan … väärästä lennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka aivan toiset merkit kuin on saanut!… Kaikki tämä on järjestetty erityisesti minua varten.

— Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, — että tuo virkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli annettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä osoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään… Te siis erehdytte.

— Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri viettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä kirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.

— Mutta, sanoi Hermine äkkiä, — jos teidän mielestänne herra Debray on kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle, vaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin naisen kimppuun?

— Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. — Tahdonko minä tutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä niitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.

— Mutta koska te siitä hyödytte…

Danglars kohautti olkapäitään.

— Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen taitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin, etteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan, että vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä mieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin — koska useimmat aviomiehet eivät tahdo mitään huomata — olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös ylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina nähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata minulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä, virhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte pettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana jokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti, on vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana, enkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole uskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin kyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä minua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.

Ennen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt jokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja kimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä eteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme askelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä ilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?

— Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?

— Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut filosofi eikä pankkiiri — tai ehkä oli kumpaakin — huomasi, ettei hän mitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli surusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen kuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta poissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen avulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen sijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi, että hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on velvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa minut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin osansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän tehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin tähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä Jumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin hänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on maailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.

Rouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan vastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja hänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut tapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime päivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan raa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän teki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan sanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään puolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa unta.