Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 4. 64. Kerjäläinen
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ilta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata Pariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka hänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.

Vaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin. Hän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva Villefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti keskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut mitään.

Kun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän herra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli kysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin kuuli hänen sanansa.

Millään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn ja
Château-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herra
Villefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isä
Cavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.

Andrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä, ja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen kuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen täytyikin seistä varpaillaan.

Andrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen älykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja mahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen säikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.

Lopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan silmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja ajatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen johtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä oli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.

Danglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin pikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri, joka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin katoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten päivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli tiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat saaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in pankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia kerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he pankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita pusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he kaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.

Vielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi ihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut Horatiuksen neuvoa: nil admirari, ja oli tyytynyt pöydässä osoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten hän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan Cavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi itseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita hän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli tuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän huomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:

— Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.

— Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, — saadessani ottaa teidät vastaan.

Sitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel des Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.

Cavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut viettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat vaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei hän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.

Majuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä ihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka säästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti tuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.

Ollakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä, ettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla, minkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta päästäkseen vaunujensa luo.

Kuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla kädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi jalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka tarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että siinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet ilmoittaa hänelle jotakin.

Mutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen, pitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka pilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia hampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.

Punaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen ja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka luiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui nuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies nämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain puhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi nopeasti.

— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

— Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista huiviaan kohden, — häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille puhuttavaa.

— Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin, vapauttaakseen herransa tungettelijasta.

— Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti kuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. — Tahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten antoi minulle erään asian toimitettavakseni.

— Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei kuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. — Sanokaa, mitä te oikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.

— Minä tahtoisin … minä tahtoisin…, sanoi mies hiljaa, — että säästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja koska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn tuskin jaloillani.

Nuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.

— Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.

— No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin ajoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.

Andrea kalpeni, mutta ei vastannut.

— Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen nuorta miestä hyvin röyhkeästi, — olen saanut päähäni sellaisen ajatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?

Tämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän lähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:

— Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen huoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. — Menkää jalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin liian myöhään.

Palvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.

— Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.

— Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan, sanoi mies. — Odotahan.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa ei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.

— Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin vaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella sinun kanssasi asioista.

— Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.

Valitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten tämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä ohjaavan miehen rinnalle.

Andrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta sanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan kuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.

Päästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten hevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle miehelle:

— Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?

— Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?

— Millä tavoin olen teitä halveksinut?

— Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona, sinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.

— Mitä se teitä haittaa?

— Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.

— Ahaa, sanoi Andrea, — te luulette hyötyvänne minusta?

— Miksi käytät suotta suuria sanoja!

— Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen ilmoitan jo edeltäpäin.

— Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin, onnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa tai Toscanassa facchinona tai ciceronena, suren kohtaloasi aivan niin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut sinua pojakseni.

— Entä sitten? Entä sitten?

— Odotahan.

— Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.

— Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta kuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis kai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.

— Ta olette ilmeisesti kateellinen?

— En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua onnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen, etten mitenkään häpäisisi sinua.

— Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. — Tehän häpäisette minua oman palvelijani läsnä ollessa.

— Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua. Sinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas kuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin varmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.

— Näettehän, etten piileskele.

— Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa itsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua tuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti hymyillen. — Sinä olet oikein hyvä poika.

— Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.

— Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä olethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.

Tämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen karkotti.

Hän pani hevosensa jälleen juoksemaan.

— Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, — kun tällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit. Sinä olet marseillelainen, minä olen…

— Tiedätkö siis nyt, mikä olet?

— En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja itsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme, vaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka sinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?

— Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu, ei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.

— Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea, joka alkoi kiivastua. — Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani risainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.

— Huomaathan itsekin, poikani, kuinka minua halveksit, ja siinä teet väärin. Nyt kun olen sinut tavannut, ei mikään estä minua olemasta hieno niin kuin muutkin, jos nimittäin oikein tunnen sinun hyvän sydämesi. Jos sinulla on kaksi pukua, niin annat minulle toisen. Jaoinhan minä keitokseni ja vihannekseni kanssasi silloin, kun sinun oli kova nälkä.

— Se on totta, sanoi Andrea.

— Millainen ruokahalu sinulla olikaan! Onko sinulla aina hyvä ruokahalu?

— On kyllä, sanoi Andrea nauraen.

— Kuinka mahdoitkaan syödä tuon prinssin luona, jonka talosta juuri läksit!

— Ei hän ole mikään prinssi vaan ainoastaan kreivi.

— Kreivi? Onko hän rikaskin?

— On kyllä, mutta varo häntä. Hän on mies, jonka kanssa ei ole hyvä leikkiä.

— Hyvä Jumala, ole rauhassa! Ei minulla ole mitään aikeita sinun kreivisi suhteen, ja sinä saat hänet rauhassa pitää. Mutta, lisäsi Caderousse, ja hänen huulilleen nousi tuo sama ilkeä hymy, joka niillä jo äsken oli väikkynyt, — siitä on maksettava jotakin.

— Vai niin, mitä siis tahdot?

— Arvelisin sata frangia kuukaudessa…

— No niin.

— Minä eläisin…

— Sadallako frangilla?

— Niin ja näin, ymmärräthän sen, mutta…

— Mutta?

— Sadallaviidelläkymmenellä olisin onnellinen.

— Tuossa on kaksisataa, sanoi Andrea.

Ja hän laski Caderoussen käteen kymmenen kultarahaa.

— Hyvä on, sanoi Caderousse.

— Tule joka kuun ensimmäisenä päivänä portinvartijani luo, niin saat yhtä paljon.

— Joko sinä tahdot taas minua nöyryyttää!

— Kuinka niin?

— Sinä saatat minut tekemisiin palvelusväen kanssa. Ei, katsohan, minä en tahdo olla tekemisissä muiden kuin sinun kanssasi.

— No niin, kysy siis minua, ja joka kuukauden ensimmäisenä päivänä, niin kauan kuin minä saan kuukausirahani, saat sinäkin omasi.

— Hyvä on, huomaan kyllä, etten ollut sinun suhteesi erehtynyt ja että sinä olet hyvä poika. Taivas siunaa tuollaisia ihmisiä tuottaessaan heille onnea. Kerrohan minulle, mikä onni sinua on potkaissut.