Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 28. 59. Testamentti
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.

Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.

Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään huoneeseen.

Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.

— Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, — tässä oleva herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen. Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.

Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä heti paikalla vastasi:

— Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.

— Kaikki, lisäsi Barrois, — aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme mainitsin.

— Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, — tämä tapaus vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville, mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä tarpeetonta, jopa laitontakin.

Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:

— Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa. Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?

— Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain voiman, vastasi notaari; — tarkoitan, että minun täytyy selvästi tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.

— No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!

Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.

— Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut? kysyi notaari.

Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.

— Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette tahtonne?

— Ovat, vastasi taas vanhus.

— Tekö lähetitte minua noutamaan?

— Niin.

— Laatiaksenne asiakirjan?

— Niin.

— Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?

Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.

— Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, — ja onko omatuntonne rauhoitettu?

Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään ja sanoi:

— Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?

— Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; — kummastelen vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä kysymyksiä?

— Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.

Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti toimimaan.

— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. — Niin vaikealta kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei hän ole voinut sitä minulle ilmaista?

— Ei, vastasi vanhus.

— Koettakaamme siis, sanoi notaari. — Hyväksyttekö neidin tulkiksenne?

Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.

— Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte minun teille laativan?

Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä pysähtymään.

— Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi notaari.

— Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän jatkoi: — Ja, te…

Tässä vanhus pysäytti hänet.

Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi selailla sen lehtiä.

— Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen vaatimuksesta pysähtyi.

— Testamentti, huudahti notaari. — Asia on selvä, herra tahtoo tehdä testamenttinsa.

— Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.

— Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen hämmästyneen Villefort'in puoleen.

— On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.

— Ei, ei, vastasi halvattu.

— Mitä? huudahti Villefort. — Eikö Valentine saakaan teitä periä?

— Ei, vastasi Noirtier.

— Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin laatimisesta; — hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut, voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen.

— Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.

— Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.

Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois, joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.

Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen myös häntä paikalle.

Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa ja toinen notaari oli saapunut.

Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista. Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen sieluntilaansa, ja sanoi:

— Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?

— On.

— Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.

— Niin.

Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin ihmeellistä.

Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen edessään ja kyseli.

— Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.

Noirtier pysyi liikkumattomana.

— Viisisataatuhatta?

Hän oli yhä liikkumaton.

— Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?
Yhdeksänsataatuhatta?

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?

— On.

— Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.

Noirtier vastasi kieltävästi.

— Valtion arvopapereitako?

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Ovatko nämä paperit hallussanne?

Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.

— Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion arvopapereina.

Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.
Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.

— Hyvä on, sanoi hän. — Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.

Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:

— Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?

— Niin, vastasi halvaantunut.

— Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?

— Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. — Herra Noirtier rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia. Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.

Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.

— Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi, mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen vastanneen myöntävästi.

Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.

— Ettekö? sanoi notaari. — Ette siis teekään neiti Valentine de
Villefort'ia perilliseksenne?

Noirtier vastasi kieltävästi.

— Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. — Vastaatteko todellakin kieltävästi?

Noirtier vakuutti kieltonsa.

Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset päätökset tavallisesti johtuvat.

Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän huudahti:

— Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.

— Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.

— Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.

Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.

— Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.

Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.

— Ei, sanoi notaari. — Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?

— En, vastasi Noirtier'n katse.

Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.

— Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. — Ettekö enää rakastakaan meitä?

Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.

— No niin, sanoi Valentine, — jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.

Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.

— Minun käteni? sanoi Valentine.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.

— Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani on hullu, sanoi Villefort.

— Oh, huudahti äkkiä Valentine, — nyt ymmärrän! Tarkoitat avioliittoani; etkö tarkoitakin?

— Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen silmäluomensa nousivat, välähti salama.

— Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.

— Niin.

— Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.

— Anteeksi, sanoi notaari, — minun mielestäni tämä on päinvastoin aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.

— Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn kanssa?

— En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.

— Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?

— Niin.

Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.

Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan. Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.

— Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, — mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta, mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.

Valentine vaipui itkien tuoliinsa.

— Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, — mitä aiotte tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee naimisiin herra Franzin kanssa.

Vanhus ei liikahtanutkaan.

— Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?

— Aion, vastasi Noirtier.

— Jollekulle sukulaisellenne?

— En.

— Köyhille siis?

— Niin.

— Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne kokonaan sukulaisiltanne?

— Tiedän.

— Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.

Noirtier ei liikahtanut.

— Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?

— Niin.

— Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.

— Ei.

— Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, — ja tietää, että hänen tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa, missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.

Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.

— Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.

— En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita. Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.

Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.

Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia. Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.