Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 27. 58. Herra Noirtier de Villefort
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme keskustelun aikana.

Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä
Valentine oli, sen tiedämme.

Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen viereensä.

Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin puuhiin.

Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja pimeyttä.

Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat, mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus, voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui, mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.

Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään pyytää.

Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi hän:

— Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs asia ilmoitettavana teille.

Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina, jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen sielun syvimpään sopukkaan asti.

— Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään, joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, — niin olemme varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.

Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.

— Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.

Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n kasvot.

— Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan puheeseen:

— Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä, että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.

Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.

Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:

— Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.

Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.

Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ja huulensa sinisiksi.

Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:

— Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.

Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.

— Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, — miellyttää Franz d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna 1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa mukaan.

— Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, — ja syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat kohdistuneetkin moneen henkilöön.

Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan kuin hymy.

— Sen vuoksi, sanoi Villefort, — todelliset syylliset, ne, jotka tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan murhaan.

Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.

— Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.

Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen kohauttamalla olkapäitään.

Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.

— Nyt, sanoi rouva Villefort, — ottakaa vastaan meidän sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä tervehtimään?

Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.

Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.

Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman silmänsä.

Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan silmiään.

Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.

— Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.

— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.

Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea, jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli hänelle asiaa.

Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja että hänellä oli paljon sanottavaa.

— Rakas isä, sanoi Valentine, — mitä on tapahtunut? Joku on suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?

— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.

— Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?

Vanhus vastasi myöntävästi.

— Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.

Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.

— Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. — Koko aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa minusta?

— Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.

— En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon… Ahaa!… Herra ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?

— Niin.

— Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen sitten pyytämään sinulta anteeksi?

— En, en, vastasi katse.

— Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!

Valentine mietti.

— Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.
— He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?

— Niin, vastasi suuttunut katse.

— Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan, vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.

Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan vaitiolosi vuoksi."

— Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. — Oletko luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni unohtaisin sinut?

— En, vastasi vanhus.

— He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen, että me saamme olla yhdessä?

— Ovat.

— Miksi siis olet suuttunut?

Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; — siksi, että rakastat minua?

Vanhus teki myöntymyksen merkin.

— Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?

— Pelkään.

— Etkö siis pidä Franzista?

Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:

— En, en, en.

— Olet siis hyvin huolissasi?

— Olen.

— Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. — Minäkin olen hyvin huolissani, sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.

Isoisän silmissä välähti ilon säde.

— Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit siitä?

Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.

— Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.

Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.

— Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen, olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.

Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli lukevinaan niistä tämän vastauksen:

— Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.

— Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.

— Voin.

Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän halusi jotakin.

— Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?

Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:

— Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä ymmärrä.

Hän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen halvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.

— Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys
N:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.

— Niin, niin, niin, vastasi vanhus.

— Ahaa, siis no?

— Niin.

Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.

Notaari-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.

— Notaari, sanoi Valentine. — Sinä tahdot siis tavata notaaria, isoisä?

Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.

— Saako isäni sen tietää?

— Saa.

— Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?

— Tahdon.

— Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä tahdot?

— On.

Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.

— Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; — olet … arvaan kyllä.
Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?

Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.

Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.

— Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.

Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi tutkivan katseen halvaantuneeseen.

— Niin, vastasi vanhus jyrkästi.

Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.

— Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.

— Tahdon.

— Miksi?

Noirtier ei vastannut.

— Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:
Minä pysyn päätöksessäni.

— Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. —
Kannattaako se?

— Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, — jos herra tahtoo puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen noutamaan hänet.

Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.

— Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä, uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.

— Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.

— Samapa se, sanoi Barrois. — Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.

Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.