Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 25. 56. Andrea Cavalcanti
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi, punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen herransa oli ilmoittanut.

Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.

— Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.

— Olen, vastasi tämä, — ja luulen, että minulla on kunnia puhutella vicomte Andrea Cavalcantia?

— Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen sulavasti.

— Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.

— En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta kummalliselta.

— Merenkulkija Sindbad, eikö niin?

— Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden yön saduissa…

— No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni, hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on lordi Wilmore…

— Se selittää kaiken, sanoi Andrea. — Sehän on mainio asia. Olen tuntenut tuon saman englantilaisen … oikein hyvin… Herra kreivi, olen nöyrin palvelijanne.

— Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui Monte-Cristo hymyillen, — niin toivon, että ystävällisesti annatte minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.

— Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi hänen luottavan hyvään muistiinsa. — Olen, niin kuin sanoitte, Andrea Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme, vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.

— Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. — Teitte viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne on todellakin täällä ja etsii teitä.

Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:

— Isäni! Isäni täällä!

— Niin on, vastasi Monte-Cristo, — isänne on täällä, majuri
Bartolomeo Cavalcanti.

Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.

— Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. — Ja te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.

— Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.

— Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. — Niin, minä olin
Etelä-Ranskassa.

— Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?

— Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta
Torinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja
Pont-de-Beauvoisinista Pariisiin.

— Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä tavoin järjestetty.

— Mutta, sanoi Andrea, — vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut, niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun hän minut viimeksi näki.

— Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.

— Sehän on totta, sanoi nuori mies, — en muistanut veren ääntä.

— Nyt, jatkoi Monte-Cristo, — on markiisi Cavalcanti huolissaan vain yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä yllä?

— Herra kreivi, sopersi nuori mies, — toivon, ettei mitään vääriä tietoja…

— Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore, tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias. Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra, älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset, joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.

— Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut entisen varmuutensa, — siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa. Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä suuremmasta hinnasta Roomassa.

Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin paljoa Andrea Cavalcantista.

— Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, — jos kasvatuksessani tai pikemmin sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani saanut kärsiä.

— No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — siinä suhteessa teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä. Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu, niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista. Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.

— Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. — Joutuisin silloin hyvin ikävään asemaan.

— No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. — Teidän on vain harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat. Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot, mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.

Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.

— Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, — mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan esineeksi.

— Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, — ottaen huomioon sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut…

— On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, — mutta hän on viitannut siihen, rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen. Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi, ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa, niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.

— Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten muista hänestä mitään.

— Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.

— Isäni on siis todellakin rikas?

— Miljoonien omistaja … hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset korot.

— Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, — joudunko siis asemaan, joka on hyvin … miellyttävä?

— Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.

— Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.

— Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala säätää…

Andrea huokaisi.

— Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.

— Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.

— Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea levottomana.

— Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. — Sotapalveluksensa vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa virantoimituksesta.

— Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta lähdöstä.

— Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän huudahduksen aiheesta, — sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?

— Ette kai sitä epäilekään?

— No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä odottaa.

Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.

Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.

Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan askelten äänen.

— Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen kuulla suljetun oven läpi. — Tekö siinä todellakin olette?

— Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.

— Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen oveen päin.

— Niin, ero on todellakin ollut pitkä.

— Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.

— Niin kuin tahdot, poikani.

Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä toisen olalle.

— Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.

— Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.

— Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?

— Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena isänmaanasi.

— Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi, lausui nuori mies.

— Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että palaan sinne niin pian kuin mahdollista.

— Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden avulla voin todistaa syntyperäni.

— Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.

— Ja missä nuo paperit ovat?

— Tässä.

Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.

Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:

— Italiassa ei siis olekaan kaleereita…?

Majuri kohotti päätään.

— Kuinka niin? kysyi hän.

— Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta? Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.

— Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä majesteetillisesti.

— Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta, — kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?

Majuri aikoi puhua.

— Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, — minä annan teille ensin luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä, että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä kieltäytyä.

Majuri katsahti levottomana ympärilleen.

— Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. — Puhummehan sitä paitsi italiankieltä.

— No niin, sanoi luccalainen, — minä saan viisikymmentätuhatta, kerta kaikkiaan.

— Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, — uskotteko satuihin?

— Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.

— Onko teillä siis todistuksia?

Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.

— Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.

— Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?

— Uskon.

— Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?

— Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä…

— Ja minun kunnioittava poika… Koska he tahtovat minun polveutuvan teistä…

— Ketkä he?

— Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö ole saanut kirjettä?

— Olen kyllä.

— Keneltä?

— Eräältä apotti Busonilta.

— Jota ette tietysti tunne?

— En ole koskaan nähnytkään.

— Ja mitä tuossa kirjeessä oli?

— Ettehän vain petä minua?

— En suinkaan, asiammehan on yhteinen.

— Lukekaa siis.

Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:

Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?

Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta, joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden vuoden ikäisenä.

Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.

    Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia,
    on tämän oheen liitetty:

    1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus,
    jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.

    2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille
    neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.

    Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän
    iltapäivällä.

Apotti Busoni.

— Aivan oikein.

— Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.

— Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.

— Apotti Busoniltako?

— En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo itseään merenkulkija Sindbadiksi.

— Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?

— Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Olen kerran.

— Missä?

— Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin minäkin, ja se olisi tarpeetonta.

— Entä mitä teidän kirjeessänne oli?

— Lukekaa.

Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?

    Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin
    luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta.
    Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun
    26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.

    Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva
    Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne
    markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin
    hienoston keskuuteen.

    Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain
    viisikymmentätuhatta frangia.

    Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka
    lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi
    Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta
    teistä.

Merenkulkija Sindbad.

— Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.

— Eikö olekin?

— Oletteko tavannut kreivin?

— Tulen juuri hänen luotaan.

— Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?

— Kaikki.

— Ymmärrättekö tästä mitään?

— En todellakaan.

— Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.

— Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?

— Ei suinkaan.

— Mitä se siis meihin kuuluu?

— Ei mitään, eikö niin?

— Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.

— Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.

— Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.

— Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.

Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.
Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.

— No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, — kaikesta päättäen on poikanne ollut sellainen kuin olette toivonut.

— Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.

— Entä te, nuori mies?

— Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.

— Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.

— Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. — Se nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.

— Oh, sanoi Monte-Cristo, — toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.

— Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.

— Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.

— Kenelle?

— Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.

— Hitto vieköön, sanoi Andrea, — kosketatte arkaa kohtaa.

— Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. — Tuo rakas lapsi sanoo tarvitsevansa rahaa.

— Mitä minun pitää tehdä?

— Antaa hänelle tietysti.

— Minunko?

— Niin, teidän.

Monte-Cristo astui miesten väliin.

— Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.

— Mitä tämä on?

— Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?

— Huomautin kyllä. Mutta…

— Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä ostoksianne varten.

— Oh, rakas isä!

— Vaiti, sanoi Monte-Cristo, — huomaattehan, ettei hän tahdo teidän tietävän, että rahat tulevat häneltä.

— Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun housuntaskuunsa.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. — Ja nyt, lähtekää!

— Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi
Cavalcanti.

— Niin, kysyi Andrea, — milloin meillä on se kunnia?

— Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu n:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.

— Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.

— Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.

— Entä minä? kysyi Andrea.

— Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut, kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki, pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo. Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.

— Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.

— Puoli seitsemältä.

— Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.

Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.

Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.

— Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. — Mikä vahinko, että he eivät todellakin ole isä ja poika!

Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:

— Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun vieläkin voimakkaammin kuin viha.