Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 24. 55. Majuri Cavalcanti
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua, oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies. Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat, hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin ja lähestyi pääovea.

Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli ilmoittanut hänet kreiville.

Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli hymyillen häntä vastaan.

— Rakas herra, sanoi hän, — olkaa tervetullut. Odotin teitä.

— Todellako, sanoi luccalainen. — Odottiko teidän ylhäisyytenne minua?

— Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.

— Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?

— Tiesin.

— Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut muistettukaan.

— Mitä seikkaa?

— Ilmoittaa teille tulostani.

— Ei suinkaan.

— Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?

— Aivan varma.

— Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?

— Juuri teitä.

Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.

— Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?

— Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, — olen kyllä.

— Entinen majuri Itävallan armeijassa?

— Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.

— Olitte, sanoi Monte-Cristo, — te olitte majuri. Ranskassa se nimi vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.

— Hyvä, sanoi luccalainen, — olen siihen aivan tyytyväinen, ymmärrättehän…

— Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.

— En suinkaan.

— Eräs henkilö on teidät lähettänyt.

— Niin on.

— Kunnon apotti Busoni?

— Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.

— Ja teillä on kirje?

— Tässä se on.

— Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.

Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän päästä talon omistajaan.

— Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje… "Majuri Cavalcanti, luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista", jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan vuotuiset tulot".

Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.

— Puoli miljoonaa, sanoi hän. — Toden totta, se on kaunis summa, rakas herra Cavalcanti.

— Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.

— Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.

— Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, — mutta toden totta en uskonut summaa niin suureksi.

— Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa.
Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!

— Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, — niin ajan hänet ulos.

— "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi kreivi.

— Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.

— "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."

— Jumaloitu poikani!

— "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai mustalaiset."

— Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden silmänsä taivaaseen.

— Isä parka! sanoi Monte-Cristo.

Kreivi jatkoi:

— "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."

Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.

— Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.

Majuri nousi.

— Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.

— Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?

— En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, — täällä on vielä jälkikirjoituskin.

— Niin, sanoi luccalainen, — siellä … on … vielä … jälkikirjoitus.

— "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä minun rahojani hallussanne."

Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.

— Hyvä! sanoi vain kreivi.

— Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. — Siis … herra kreivi…, jatkoi hän.

— Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.

— Siis, jälkikirjoitus … on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?

— Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin paljon?

— Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, — että luotin niin täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut hyvin pahassa pulassa.

— Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi
Monte-Cristo. — Te liioittelette.

— En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.

— Mutta toiset tuntevat teidät.

— Niin, toiset kyllä tuntevat, joten…

— Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!

— Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?

— Heti kun vain pyydätte.

Majurin silmät lensivät selälleen.

— Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen toden totta epäkohtelias … annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.

— Ei se mitään tee.

Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.

— Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai alicante-viiniä?

— Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.

— Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen keralla?

— Syön, koska suvaitsette tarjota.

Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.

— No?… kysyi hän hiljaa.

— Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.

— Hyvä. Minne viette hänet?

— Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.

— Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.

Baptistin poistui.

— Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, — että olen aivan pahoillani.

— Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.

Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.

Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.

Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti täysinäisen ja leivoksen.

Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten leivoksen viiniin.

— Siis, sanoi Monte-Cristo, — asuitte Luccassa, olitte rikas, aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi.

— Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen kokonaisena suuhunsa, — aivan kaikki.

— Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?

— Yksi ainoa, sanoi luccalainen.

— Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?

— Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. — Se minulta juuri puuttui.

Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti huoata.

— Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli, sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.

— Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, — minäkin itse…

— Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.

Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja suopean uteliaana.

— Niin, sanoi hän, — tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.

— Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, — sillä mies asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.

— Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen päätään ja hymyillen.

— Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.

— Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen leivoksen. — Hänen äitiraukalleen!

— Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen lasinsa täyteen alicantea. — Liikutus tukahduttaa äänenne.

— Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.

— Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?

— Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!

— Ja mikä oli hänen nimensä?

— Oliva Corsinari!

— Markiisitar?

— Markiisitar.

— Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta välittämättä?

— Niin menin.

— Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?

— Mitkä paperit? kysyi luccalainen.

— Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja lapsen syntymätodistus?

— Lapsen syntymätodistusko?

— Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?

— On, luullakseni, sanoi luccalainen.

— Kuinka niin? Te vain luulette?

— En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun hänet menetin.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. — Mutta teillä on kaikki paperit kuitenkin?

— Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.

— Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.

— Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?

— Ehdottomasti!

Majuri raapi otsaansa.

— Ah, per Bacco! Vai välttämättömät!

— Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.

— Se on totta, sanoi luccalainen. — Sitä voidaan todellakin epäillä.

— Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.

— Sehän olisi kauheaa.

— Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.

O peccato!

— Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät." Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.

— Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.

— Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.

— Teilläkö?

— Niin.

— Ovatko ne teillä?

— Ovat.

— Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. — Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, — sillä sitä en olisi odottanut.

— Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.

— Kuinka apotti on ystävällinen!

— Hän on varovainen mies.

— Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. — Ja hän on siis lähettänyt ne teille?

— Ne ovat tässä.

Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.

— Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte
Cattinissa. Tässä on papin antama todistus.

— Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena paperia.

— Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on allekirjoittanut Saravezzan pastori.

— Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.

— Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.

— Sen kyllä uskon!… Jos hän ne kadottaisi…

— Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.

— Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, — ja uusien saaminen kestäisi jokseenkin kauan.

— Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi
Monte-Cristo.

— Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.

— On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.

— Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.

— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — mitä tulee nuorukaisen äitiin…

— Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia, — tarvitsenko minä häntäkin?

— Ette, sanoi Monte-Cristo. — Sitä paitsi, eikö hän ole…

— On kyllä, on kyllä, hän on…

— Maksanut veronsa luonnolle…?

— On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.

— Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. — Hän kuoli kymmenen vuotta sitten.

— Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä.

— Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, — olemmehan kaikki kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen. Se riittää.

— Niinkö luulette?

— Aivan varmasti.

— Hyvä on siis.

— Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta…

— Niin mitä silloin sanon?

— Että eräs uskoton opettaja … jonka olivat lahjoneet sukunne viholliset…

— Corsinarit?

— Juuri niin … ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.

— Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.

— No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen teille valmistanut?

— Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.

— Ah! sanoi Monte-Cristo. — Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.

— Hm, sanoi majuri.

— Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!

— Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.
— Hän on siis täällä?

— On, sanoi Monte-Cristo. — Palvelijani, joka äsken kävi täällä, ilmoitti hänen saapuneen.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.

— Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, — tajuan täydellisesti mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on varmasti yhtä levoton kuin tekin.

— Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.

— No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.

— Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että itse esittelette hänet minulle?

— En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden, herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori mies. Saattepahan nähdä.

— Vielä yksi asia, sanoi majuri. — Tiedätte, että minulla ei ollut mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja…

— Ja tarvitsette rahaa … sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin seteliä.

Majurin silmät kiiluivat.

— Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi
Monte-Cristo.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit takkinsa sisätaskuun.

— Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.

— Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.

— Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta.
Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.

— Niin, se on totta, sanoi majuri, — rehellisten ihmisten kesken.

— Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa teille pienen neuvon?

— Tietysti! Sanokaa!

— Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?

— Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.

— Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta
Pariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.

— Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.

— Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne lähtiessänne.

— Mutta mitä otan sen sijaan?

— Sen puvun, joka on matkakirstussanne.

— Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.

— Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.

— Juuri sen vuoksi…

— Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.

— Siellä on siis matkakirstuja?

— On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.

— Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.

— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — kun sydämenne on lujittunut liian voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa kohtaamaan poikanne Andrea.

Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo hävisi oviverhon taakse.