Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 15. 46. Rajaton luotto
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean englantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen. Vaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä samanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät paksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei tuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja siksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää nelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka alapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa kysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.

Odottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti taloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli terävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen huulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat poskipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon rumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä vastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen komeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen punaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä toiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja kysyi:

— Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?

— Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, — mutta…
Hän loi kysyvän katseen Aliin.

Ali pudisti päätään.

— Mutta…? kysyi palvelijapoika.

— Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.

— Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin. Ojentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin herrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.

— Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. —
Kamaripalvelija toimittaa asianne.

Palvelijapoika palasi vaunujen luo.

— No? kysyi Danglars.

Poika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toisti
Danglars'ille portinvartijan sanat.

— Ohoo, lausui tämä. — Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen, on siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on oikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun liikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee rahaa.

Ja Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa ajajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:

— Edustajakamariin!

Paviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli ilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken avulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa, puutarhaa ja palvelijoita.

— Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään kaukoputken norsunluiseen koteloon. — Kuinka ei jokainen heti huomaa hänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi ja terävästä nenästä hiirihaukaksi.

— Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. — Kutsukaa Bertuccio tänne, sanoi hän.

— Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka heti saapui.

— Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?

— Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, — ne ovat hyvin kauniit.

— Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, — että vaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset, Pariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin, eivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?

Ali painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.

— Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin lempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan. — Sinä et tunne englantilaisia hevosia.

— Herra kreivi, vastasi Bertuccio, — nuo hevoset eivät olleet myytävinä.

Monte-Cristo kohautti olkapäitään.

— Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.

— Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra kreivi.

— Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle kolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen voiton.

— Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.

Monte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä voitiin sellaista kysyä.

— Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo hevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet valjaat.

Bertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:

— Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?

— Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.

— Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt kaksi, lausui taloudenhoitaja.

— Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.

Sitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:

— Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän saisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän kanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen huoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.

Ali oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.

— Herra Baptistin, sanoi kreivi, — olette ollut palveluksessani vuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä koeaika. Te tyydytätte minua.

Baptistin kumarsi.

— Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.

— Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.

— Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. — Ansaitsette vuodessa tuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka panee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella virastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat palvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne. Noiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran ostaessanne minulle pukutarpeita.

— Oh, teidän ylhäisyytenne!

— Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta tahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää paikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille tarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan anteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta. Määräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun ne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti täytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan, ja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että olette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani, urkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna palvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut, menkää.

Baptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.

— Odottakaahan, sanoi kreivi, — unohdin sanoa, että joka vuosi panen määrätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka erotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi, jotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden luonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.

Tämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka on tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.

— Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi hän.

Kreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti kelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion. Taloudenhoitaja astui sisään.

— Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.

— Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. —
Seuraanko herra kreiviä?

— Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.

Kreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne hevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen edessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.

— Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, — ja teitte oikein ostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, — minun oli niitä hyvin vaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.

— Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään.

— Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, — niin silloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?

— Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.

Bertuccio aikoi lähteä.

— Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. — Tarvitsen maatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja Boulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä tiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi päästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä lähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai päivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta notaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt, niin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen omassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?

— Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.

— Entä jahti?

— Jahdin on määrä olla Martigues'issa.

— Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille, että he pysyisivät valppaina.

— Entä höyrylaiva Châlonsissa?

— Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.

— Hyvä!

— Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään vaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että etelään vievällä tiellä.

— Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.

Kreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin, jotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven edessä.

Danglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri päättymäisillään.

Kreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.

— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista useimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia jäseniä, — suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta ajatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään kreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni. Tämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat tohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin aamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä arvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis nainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti jokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto, jatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, — asettaa suuria vaatimuksia sille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian kuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua yritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa ovat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

Niin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella koristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.

Hän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti alussa.

Kreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen kopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet sopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.

Danglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.

Danglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun puutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.

Kreivi istuutui.

— Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?

— Ja minulla, vastasi kreivi, — paroni Danglars'in, kunnialegioonan ritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?

Monte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin käyntikortista.

Danglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.

— Anteeksi, sanoi hän, — etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla teidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen hallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.

— Joten siis, sanoi Monte-Cristo, — antaessanne muiden sanoa itseänne paroniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.

— Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars välinpitämättömästi, — olen saanut paronin arvonimen ja kunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta…

— Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoin
Montmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.

— En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, — sillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden…

— Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän ylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne kansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin perustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.

Danglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen keskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.

— Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, — olen saanut kirjeen Thomson & Frenchiltä.

— Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä samoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa, missä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä. Hauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä itseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut kirjeen.

— Olen kyllä, sanoi Danglars, — mutta suoraan tunnustaen en oikein käsitä sen sisällystä.

— Kuinka niin?

— Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia selityksiä.

— Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.

— Tämä kirje, sanoi Danglars, — on taskussani luullakseni (hän etsi taskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra kreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.

— Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?

— Ei mitään, ei muuta kuin tuo sana rajaton

— Ettekö ymmärrä sitä sanaa?

— Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana, mutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.

— Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi Monte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. — Sepä olisi ikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.

— Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti hymyillen. — Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla "rajaton" niin perin epämääräinen merkitys…

— Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.

— Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää, ja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.

— Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, — että jos Thomson & French tekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.

— Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?

— Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, mutta
Danglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.

— Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, — tähän asti ei vielä kukaan ole kassaani laskenut.

— Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, — minä siis sen ensimmäisenä joudun laskemaan.

— Kuka sen teille sanoo?

— Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä muistuttavat epäilyksiä…

Danglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä voiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in pilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti hävyttömyyttä.

Monte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista, ja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.

— Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars oltuaan hetkisen vaiti, — pyytämällä teitä itse määräämään, minkä summan haluatte nostaa liikkeestäni.

— Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan väistymättä, — jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein sen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.

Pankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan saattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan ja sanoi ylimielisesti hymyillen:

— Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että vaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi tyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin miljoonan…

— Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.

— Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.

— Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. — Hyvä Jumala, jos olisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman pikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla on miljoona lompakossani tai matkalaukussani.

Ja Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen käyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston maksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.

Danglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä oikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän katsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat tavattomasti.

— Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin pankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän varteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin ryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se, minkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles Wienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle. Sana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen jompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.

Danglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä ja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle ojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi ollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin hämmästystä varteen.

— Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan arvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan voimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. — Kolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra kreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.

— Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä, sanoi kreivi kohteliaasti. — Voitte siis lähettää minulle hiukan rahaa?

— Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.

— No, sanoi Monte-Cristo, — koska me siis ymmärrämme toisiamme…, sillä ymmärrämmehän me toisiamme?

Danglars nyökkäsi vakuuttavasti.

— Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.

— Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, — en ole hetkeäkään epäillyt.

— Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, — kun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin määrätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.

— Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.

— Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. — Mutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä enempää … saammepahan sittemmin nähdä… Lähettäkää aluksi huomenna minulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista asti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.

— Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoi
Danglars. — Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?

— Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.

Ja kreivi nousi.

— Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, — että luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan suurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää olevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin hankkinut?

— En, vastasi Monte-Cristo, — se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se oli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka käyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi. Testamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten umpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja tietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan kuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.

Tätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz d'Epinayssa oli herättänyt kauhua.

— Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette pääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut miljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette taiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan taulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut ovat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten tekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.

— Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät ole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.

— Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät ovat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita. Niin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.

— Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he maanmiehiänne.

— Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet.
Tänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille.
Antakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuin
te kuuluu melkein perheeseen.

Monte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan kunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.

Danglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.

— Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.

— On, herra paroni, vastasi palvelija.

— Onko hän yksin?

— Ei, rouva paronittaren luona on vieras.

— Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä ollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?

— En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, — sitä oikeutta ei minulla ole.

— Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin viattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo ennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.

— Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.

Danglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.

— Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön sihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen aleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin neiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.

— Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta herra Debrayn olen tavannut jo.

— Missä? kysyi Danglars.

— Herra de Morcerfin luona.

— Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.

— Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.

— Sehän on totta, sanoi Danglars. — Muistelen kuulleeni jostakin kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.

— Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan huoneeseen.

— Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.

— Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.