Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 14. 45. Verisade
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen, mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.

Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään.
Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.

"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."

"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta edessämme, niin luulemme näkevämme unta."

Jalokivikauppias hymyili.

"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa.
Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."

"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."

"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.

"Minne saan mennä nukkumaan?"

"Yläkerran huoneeseen."

"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"

"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."

Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari tuoretta munaa.

Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä kuivatteli vaatteitaan.

"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon pöydälle, "niin täällä olisi."

"Entä te itse?" kysyi Joannes.

"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.

"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan puhutteli maksaviakaan matkustajia.

Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.

Ukkosilmaa jatkui.

"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti palatessanne."

"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias, "niin lähden matkaan."

"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."

Ja hän huokasi syvään.

"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.

"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."

Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen, mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja. Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.

Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi:
"Myrsky on tainnut tyyntyä."

Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.

Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa hiilloksessa.

"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."

Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä ja nousi portaita ylös.

Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa. Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.

Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä sitten keskellä yötä pois.

Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt levolle.

Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.

Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen viereensä istumaan.

Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja kosketti hänen otsaansa.

Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja vaivuin uneen.

Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia, ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun yläpuolelleni.

En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.

Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.

Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä lämmin ja runsas sade.

Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja sytytti liedessä kynttilän.

Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa veressä.

Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti, oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.

Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin tuvassa.

Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui tielläni, Se oli vaimon ruumis.

Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.

Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut, olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten, uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.

Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin pää.

Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.

Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.

He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.

Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan, kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.

Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.

Muudan tullivartija meni katsomaan.

"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.

Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.

Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien miesten käsistä ja huusin:

"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"

Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.

"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."

"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.

"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."

En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja vietiin Nîmes'iin.

Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi. Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti, kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.

Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni ja tunnustaisi kaiken.

Kului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni kunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo menettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut piti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8. päivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti Busoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja oli rientänyt minua auttamaan.

Arvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle kaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun. Vastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän uskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri ihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin kotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle ripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten. Välittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen rikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän, etten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken voitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.

Tämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli lykätty seuraavaan istuntoon.

Tällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin Ranskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen murha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui elinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.

— Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama suosituskirje? kysyi Monte-Cristo.

— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen ystävällinen. "Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon", sanoi hän. "Kun täältä pääsette, niin jättäkää se." — "Mutta, isä", sanoin minä, "miten elän ja miten elätän kälyni?" — "Eräällä rippilapsellani on suuri kunnioitus minua kohtaan", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt minua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo mies? Minä suosittelen teitä hänelle." — "Isä, kuinka hyvä te olette", huudahdin minä. — "Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä koskaan katua." — Ojensin käteni vannoakseni. — "Se on tarpeetonta", sanoi hän. "Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on suositukseni." Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit, jotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut palvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan tarvinnut soimata minua mistään?

— Ei ole, vastasi kreivi. — Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä palvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.

— Minäkö, teidän ylhäisyytenne?

— Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?

— Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni surullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän kautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin Roglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut kamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta Benedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä. Eräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni itki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän odotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan saapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle sylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että se oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:

"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat."

Naapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli yksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä asunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili heille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään rikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he kolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa liedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä meidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli hänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään, ettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi ovelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli luukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat avunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo seuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla talomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat Assuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu auki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt Roglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.

Saatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne luo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä kälystäni, koska hän on kuollut.

— Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.

— Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. — Nuo
Villefort'it olivat kirottua sukua!

— Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.

— Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, — että tämä talo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen surmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan mahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa, jonka hän kaivoi omalle lapselleen.

— Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, — sekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, — että kuninkaallinen prokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät minun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä nyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen Benedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja hänestä?

— En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan olisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut kenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.

— Älkää toivoko, sanoi kreivi. — Pahat ihmiset eivät niin vain kuole, sillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa välikappaleena.

— Amen, sanoi Bertuccio. — Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun tarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen päänsä alas, — tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä, niin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia lohdutuksen sanoja?

— Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti Busonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen siitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä. Benedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston välikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei tarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää itseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on rikos, Bertuccio.

— Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut pelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt viedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi minun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota, ehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni tähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä kostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin vuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!

Bertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen sanoinkuvaamattoman katseen.

— Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, — ja kreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, — painakaa lujasti mieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan: Kaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa minun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä muistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta arvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat varjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani tämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt äkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole välikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole kuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin elossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa. Jos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin apotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen elävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti viihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän maailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on iankaikkisuus.

Bertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.

Monte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:

— Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin. Tuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on portaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse kirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni, jalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.

Ja käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa. Bertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan viereen istumaan.

Vaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.

Samana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa, Monte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo monta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita tai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä tällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia määräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja katsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:

— Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu hänen ranskalaisille kamarineidoilleen?

Ali ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren kreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven verhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että vielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis kätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös, painoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.

— Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen, — he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?

— Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.

— Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo mennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. — Häntä ei siis saa pakottaa puhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta emäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen kamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.

Ali kumarsi.

Pian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä sisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas. Vaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli kauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.

Nuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä rakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman sanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He käyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.

Ali astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori kreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen paviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.

Puoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko talon nukkuvan.