Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 12. 43. Talo Auteuilissa
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen. Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

— Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla, sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä, kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

— Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan, tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

— No, sanoi kreivi, — ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

— Kolkuttakaa, sanoi kreivi, — ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

— Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. — Ja herra tulee asumaan täällä?

— Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, — ja minä koetan olla sellainen, että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

— Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, — sillä sain nähdä hänet niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut yhtään mitään.

— Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

— Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

— Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. — Nimi tuntuu minusta tutulta. Markiisi Saint-Méran…

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

— Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, — Bourbonien uskollinen palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja sitten Versailles'issa.

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää vastaan.

— Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. — Muistan kuulleeni niin kerrottavan.

— Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

— Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. — Kiitos! Näyttäkäähän meille tulta, kunnon mies.

— Seuraanko armollista herraa?

— Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

— Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta ja sen vieressä olevalta hyllyltä, — pahaksi onneksi ei minulla ole täällä kynttilöitä.

— Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali, kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

— Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, — sehän on mukavaa. Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan, minne nämä portaat vievät.

— Herra kreivi, sanoi Bertuccio, — ne vievät puutarhaan.

— Mistä sen tiedätte, sanokaa?

— Minne muuallekaan ne veisivät?

— Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

— Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

— No? lausui kreivi.

— Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. — Minä en astu askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

— Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

— Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

— Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. — Minkä kamalan sanan lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen! Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

— Ei, ei, sanoi kreivi, — miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä?
Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

— Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. — Te seisotte juuri sillä paikalla!

— Millä paikalla?

— Sillä paikalla, johon hän kaatui.

— Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, — tointukaa, rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota silti ei saa halveksia.

— Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko, rukoilen teitä.

— Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi kylmästi. — Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa, että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa tapahtuu.

— Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. — Armollinen herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

— Herra Bertuccio, sanoi kreivi, — minun täytyy sanoa teille, että tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan, on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista, mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa. Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin taloudenhoitaja-raukan selkää:

— Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

— Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut! huudahti Bertuccio epätoivoissaan. — Olenhan aina ollut kunnon mies ja parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

— En väitä vastaan, sanoi kreivi, — mutta miksi hiidessä olette noin kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan…

— Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, — ilmoittihan apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on suuri rikos omallatunnollani.

— Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että rikoksenne oli varkaus.

— Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

— Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi veririkokseen.

— Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio heittäytyen kreivin jalkojen juureen. — Se oli kosto, sen vannon, ei mitään muuta kuin kosto.

— Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

— Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä talossa tuo kosto tapahtui.

— Mitä! Minun talossani!

— Armollinen herra, sanoi Bertuccio, — eihän se silloin vielä ollut teidän.

— Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

— Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

— Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan syviin mietteisiin. — Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

— Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta, tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon kaltainen.

— Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

— Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin.
Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

— Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, — saatte mukautua siihen, että lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen, suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää palveluksessani!

— Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja kauhistuen tätä uhkausta. — Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

— Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. — Mutta jos aiotte valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

— Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra Villefort'ia.

— Mitä! huudahti Monte-Cristo. — Villefort'ia…

— Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

— Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

— Niin.

— Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

— Niin.

— Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja jyrkäksi virkamieheksi.

— Niin, huudahti Bertuccio, — tuo mies, jolla oli moitteeton maine … hän olikin konna.

— Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

— Asian laita on kuitenkin niin.

— Todellako? sanoi Monte-Cristo. — Ja teillä on todistus siihen?

— Minulla oli ainakin.

— Olette sen hukannut, niinkö?

— Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

— Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani, sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.