Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 10. 41. Esittely
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:

— Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies, jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.

Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen mieluisin olinpaikkansa.

Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja: Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla; Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle; Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia, väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on hävinnyt ja haihtunut.

Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.

Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama taulu himmeissä kultakehyksissään.

Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.

Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä, tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat taivaan ja meren sineä vastaan.

Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.

— Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten aivan rauhallisella äänellä. — Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä, sopii hänelle mainiosti.

— Herra kreivi, sanoi Albert, — en antaisi teille koskaan tätä loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää. Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri, joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin ensimmäisenä päivänä.

Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut ne aivan viattomasti.

— Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert, — niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi, sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta, minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja esittelyjä.

Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.

Albert lähti kreivin mukana.

Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.

Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.

— Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. — Tunnen kyllä vaakunoiden yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna. Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.

— Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. — Olette arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.

— Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. — Melkein kaikki aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä. Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.

— Se on mahdollista, sanoi Morcerf. — Isällä on jossakin sukupuu, josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin — se kuuluu opastajatoimeeni — että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen hallituksemme aikana.

— No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.

Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen, mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.

Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva. Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.

Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään kreivi Morcerfin.

Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies, mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.

— Isä, sanoi nuori mies, — minulla on kunnia esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.

— Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen kreiville, — ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.

Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun itse istuutui vastapäätä ikkunaa.

Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin, että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.

— Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, — kun hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.

— Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, — saada heti ensimmäisenä päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille marsalkansauvaa?

— Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. — Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.

— Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden yläpuolella, totesi Monte-Cristo. — Vaikka olettekin vanhan aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin päivänä hyödyttää kansalaisianne… Se on todellakin kaunista, sanon suorastaan ylevää.

Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut tottunut näkemään tätä näin innostuneena.

— Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, — me italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.

— Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, — teidän arvoisellenne miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä. Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat suurenmoisesti vastaan.

— Isä, sanoi Albert hymyillen, — kaikesta huomaa, ettette tunne kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee matkapassiaan varten.

— Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni kuullut, sanoi Monte-Cristo.

— Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf huoaten, — ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

— Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija selittämään.

— Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, — olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

— Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi rouva kreivittärelle.

— Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

— Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. — Onko täällä ehkä niin kuuma, että voitte pahoin?

— Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

— En, sanoi kreivitär, — mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar, — olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla.
Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

— Armollinen rouva, sanoi hän, — herra kreivi ja te maksatte liian runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti, kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

— Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

— Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet, sanoi hän, — ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

— Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi Mercedes. — Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, — suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

— Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

— Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

— En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, — sillä en tahdo kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

— Rakas kreivi, sanoi Albert, — jos sallitte, niin tahdon korvata teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

— Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, — mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta — niin kuin kaikki keikarit tiesivät — vielä edellisenä päivänä oli tarjottu Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

— Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, — en voi kehottaa teitä saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

— Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä haltia auttajananne.

— Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, — niin minulla on menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän hajun.

— Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. — Ja oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

— Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista, tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

— Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, — täytyy maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

— Olinko kalpea, Albert?

— Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä olimme yhtä kaikki levottomia.

— Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

— Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

— Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

— Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. —
Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin palvelija siirsi kukkia.

— Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun palvelija oli mennyt. — Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai jonkinmoinen arvonimi?

— Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon maailman mies.

— Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, — ainakin siitä vähästä päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

— Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on todellakin se, miltä hän näyttää?

— Miltä hän siis näyttää?

— Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

— Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

— Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

— Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä maltalaiseksi.

— En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

— Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

— Mitä sillä tarkoitat…?

— Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat herralleen veroa.

— Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

— Samapa tuo, jatkoi nuori mies, — olkoon hän salakuljettaja tai ei, myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

— Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen suurta painoa tähän kysymykseen.

— Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

— Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla omiin ajatuksiinsa.

— Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai: viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi, muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka, kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten painosta.

— Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän hermostuneesti väristen.

— Siltä näyttää.

— Entä … pidätkö sinäkin hänestä?

— Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

— Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, — olenhan aina varoittanut sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

— Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

— Olet oikeassa, sanoi kreivitär, — ja pelkoni on aivan aiheeton, varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan…

— Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. — Hän näytti ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, — ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

— Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; — ennustin jo Italiassa, että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu, ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen hevostuntijoiden silmissä.

— Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. — Minun täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.