Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 9. 40. Aamiainen
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen. Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen, mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä vastenmieliseltä.

— Rakas kreivi, sanoi hän, — huomaattehan, kuinka pelkään, että
Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di
Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja
valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.

— Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, — ette olisi noin huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa, karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole eilisaamusta lähtien syönyt mitään.

— Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. — Ettekö ole vuorokauteen syönyt mitään?

— En, vastasi Monte-Cristo. — Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä tahtonut tulla myöhään perille.

— Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.

— En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.

— Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.

— Melkein.

— Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.

— Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Pahaksi onneksi on keinoni erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää, mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin, kun sitä tarvittaisiin.

— Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.

— Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, — minä en sitä suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta, sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa. Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.

— Niin onkin, sanoi Morcerf, — hän kertoi siitä minulle hiukan, ja hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.

— Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin epäilevä, — onko teillä aina noita pillereitä mukananne?

— Aina, vastasi Monte-Cristo.

— Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä? jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.

— Ette laisinkaan, vastasi kreivi.

Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä, herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.

Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin haistelivat pillereitä.

— Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.

— Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, — minä en uskoisi todellisia nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti ja valmistan pillerini itse.

— Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.

— Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. — Yhden annoin sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.

Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan edellistä olettamusta.

— Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.

— Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.

— Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. — Olen jo edeltäpäin kertonut tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät, että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen, että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä asunnossani Helder-kadun varrella.

— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — olettehan luvannut olla mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.

— En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, — olette jollekulle toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen. Suostukaa puhumaan siitä!

— Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa, sanoi kreivi hymyillen, — että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä on tapahtunut.

— Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, — niin lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.

— Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.

— No niin, alkoi Morcerf, — puhun, vaikka itserakkauteni siitä saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa, lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun yleensä eivät kunnioita mitään.

— Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. — Olen tuntenut Luigi Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että hänen miehensä vapaiksi.

— Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies nauraen. — Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.

— En, vastasi Monte-Cristo, — vaan sillä ehdolla, että he aina pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka — sanon sen ylimalkaisena väitteenä — ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin minulle kiitollisuudenvelkaan.

— Verratonta! huudahti Château-Renaud, — siinä on ensimmäinen mies, jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä minä pidän! Hyvä, herra kreivi!

— Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. — Mutta olen varma siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut nämä jyrkät periaatteensa.

— Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja läpitunkevan katseensa edessä.

— Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.

— Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.

— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — tämä lause panee teidät ahtaalle, teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä. Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi, malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte hyveitä, joita teillä on.

— Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, — kaikessa siinä, mitä olen sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.

— Tietysti pidän, sanoi Morcerf. — Mutta pelkään, että petytte odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien, meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä. Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään, mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme — sanon kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan — ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä. Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät. Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi, rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan. Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani, niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä, vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan, ellei tämä varjo ole nainen.

— Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.
Saanko jo onnitella teitä?

— Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.

— Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, — niin tarkoittaa mahdollisuutta.

— Ei, ei, sanoi Morcerf. — Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.

— Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. — Odottakaahan eikö hänen isänsä ole paroni Danglars?

— On, vastasi Morcerf, — mutta aivan äskettäin siksi korotettu.

— Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, — jos hän on valtiolle tehnyt sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.

— Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. — Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.

— Haha, nauroi Morcerf. — Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa appeani.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.

— En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — mutta
minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &
Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French
Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.

Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin. Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

— Thomson & French, sanoi hän. — Tunnetteko sen liikkeen?

— He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. —
Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?

— Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.

— Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.

— Mutta, sanoi Morcerf, — meidänhän piti löytää sovelias asunto herra kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan vieraan?

— Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. — Herra kreivi voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.

— Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, — te ette tunne muuta kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi, ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.

— Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, — toisesta kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.

— Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, — koska ette sano mitään?

— On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. — Minullakin on ehdotukseni, mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne. Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.

— Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.

— On, aivan verraton sisar.

— Onko hän naimisissa?

— Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.

— Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.

— Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. — Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.

Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.

— Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, — ja yhdessä lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville tarvitsemanne tiedot.

— Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla oli aikaa vastata. — Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel; aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.

— En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. — Sisareni on kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria, iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.

— Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, — olen iloinen jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on jo asuntoni.

— Mitä? huudahti Morcerf. — Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.

— Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,

— Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. — Olitte tuhlannut viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.

— Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. — Mutta olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo ostanut talon ja kalustanut sen.

— Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.

— Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.

— Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.

— On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka luullakseni näitte Roomassa.

— Näin kyllä, vastasi Morcerf, — muistan hänet erinomaisen hyvin. Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.

— Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni. Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on uusi osoitteeni. Lukekaa.

Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.

— Champs-Elysées 30, luki Morcerf.

— Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan vaistomaisesti.

— Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.

— Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.

— En, sanoi Monte-Cristo, — sanoinhan jo teille, etten tahtonut myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin edessä.

Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä, ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan valehdellut?

— Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. — Sanomalehtimiehenä avaan hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.

— Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. — Taloudenhoitajani on jo saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.

— Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.

— Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.

— Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?

— Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas, hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.

— Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne, herra kreivi? sanoi Debray. — Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?

— Kautta kunniani, sanoi kreivi, — hän ei varasta sen enempää kuin muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.

— Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, — oma talo Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu muuta kuin rakastajatar.

Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.

— Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, — minulla on orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista. Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia hänen suhteensa.

— Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, — että me olemme vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan maahan, hän on vapaa.

— Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.

— Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.

— Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.

— Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.

— Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, — vai onko teillä mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?

— Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, — niin pitkälle en mene itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan jätäkään minua.

Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.

— Hyvä ystävä, sanoi Debray, — kello on puoli kolme, kemunne olivat hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.

— Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, — nerokkaimpienkaan ei ole onnistunut päästä siitä selville.

— Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa. Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.

— Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen minulle?

— Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.

— Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, — mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in puhe.

— Herran tähden, sanoi Morcerf, — älkää kertoko sanaakaan. Älkää riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?

— Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni, sanoi Château-Renaud. — Tuletteko, Morrel?

— Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.

— Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.

Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen
Monte-Criston Albertin seuraan.