Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 6. 37. San Sebastianon katakombit
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta, ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se, että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista. Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin. Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä, jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via Macellon kulmassa.

— Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

— Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

— Tiedättekö, minne hän meni?

— En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli jonkinmoinen lemmenkohtaus.

— Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona, sanoi herttua. — Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G…lle, joka juuri astui sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

— Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. — Ja täällä olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

— Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. — Täällä ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

— Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, — kuka tähän aikaan liikkuu Rooman kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

— Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, — ja joka ei vieläkään ole palannut.

— Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

— En laisinkaan.

— Onko hänellä aseita?

— Hän on pajatson puvussa.

— Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi herttua Franzille, — tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

— Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. — Ja sitä paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

— Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via
Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

— Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi
Franz, — ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

— Kas, sanoi herttua, — luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. — London-hotellin isäntä käskee ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de Morcerfin lähettämä kirje.

— Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

— Niin.

— Ja kuka tuo mies on?

— En tiedä.

— Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

— Sanantuoja ei sitä selittänyt.

— Ja missä sanantuoja on?

— Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

— Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, — lähtekää heti paikalla.
Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

— Minä riennän, sanoi Franz.

— Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

— Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten itseni käy.

— Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

— Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

— Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

— Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

— Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

— Asun.

— Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

— Olen.

— Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

— Paroni Franz d'Epinay.

— Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

— Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

— Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

— Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

— Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

— Miksi?

— Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

— Tapaan siis teidät täällä?

— Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

— No? kysyi tämä.

— No, mitä? vastasi Franz.

— Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän
Franzilta.

— Näin, vastasi tämä, — ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.

Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli kirjoitettu englannin kielellä.)

Ystävänne

Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat italiankielellä:

Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi, miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia, kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

— Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, — tiedättekö onko kreivi kotona?

— On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

— Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

— En usko.

— Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua hän palasi.

— Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

— Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi hän. — Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte todellakin hyvin rakastettavasti.

— En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

— Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän katseensa. — Mistä asiasta?

— Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

— Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

— Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

— Ahaa! sanoi hän.

— Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

— Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

— Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

— Onko teillä vaadittu rahamäärä?

— On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä kultarahoja.

— Toivottavasti, hän sanoi Franzille, — ette loukkaa minua kääntymällä jonkun toisen puoleen?

— Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

— Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

— Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi
Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

— Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

— Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

— Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

— Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

— Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon rosvoon?

— Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

— Mitä?

— Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

— Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

— Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

— Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

— Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

— Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee hyvää.

— Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

— Miksi?

— Rahaa?

— Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

— Kadulla.

— Odottaako hän vastausta?

— Odottaa.

— Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

— Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

— Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle katua.

Salite! sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

— Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

— Ahaa, sanoi kreivi, — et ole vielä unohtanut, että pelastin henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

— Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino, ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

— Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

— Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, — hän on ystäväni.

— Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. — Se on välttämätöntä, jos on mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

— Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, — olen kreivin ystävä.

— Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. — Teidän ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

— Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

— Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli
Teresa.

— Päällikkönne rakastajatar?

— Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä hän istui samoissa vaunuissa.

— Mitä? huudahti Franz. — Istuiko Luigi Vampa noissa roomalaistyttöjen vaunuissa?

— Hän oli kuski, vastasi Peppino.

— Entä sitten? kysyi kreivi.

— No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet, Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon portailla.

— Mitä! keskeytti jälleen Franz. — Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti hänen kädestään moccoletton…?

— Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. — Mutta ei teidän ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on napannut hyvin monta tätä ennen.

— Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

— Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle. Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua. Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

— Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen
Franzin puoleen. — Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

— Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, — jos se olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

— Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

— Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

— Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

— En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä niihin.

— Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

— Eivät.

— Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä päivää.

— Valjaissako?

— Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

— Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. — Ja ottakaa siellä olevat pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

— Puoli yksi, sanoi hän. — Olisimme voineet lähteä täältä kello viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön. Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

— Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä, loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

— Nyt, sanoi kreivi, — seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli
Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, — suvaitkaa seurata minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

— Hyvä on, sanoi kreivi, — astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

— Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta. Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

— Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

— Tietysti, vastasi Franz.

— Tulkaa siis seurassani… Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja, jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat, ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

— Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui kreiviä kohden.

— No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa vähääkään värähtäneet, — no, rakas Vampa, te näette todellakin liian paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

— Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

— Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

— Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi kreivi. — Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

— Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

— Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

— Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

— Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Franzin selkää, — tämä nuori mies on ystäväni, hän asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen taskustaan, — olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi ollut minulle outo.

— Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa edessä. — Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville, jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

— Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, — että tässä on tapahtunut erehdys.

— Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

— Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, — tässä on Luigi Vampa, ja hän sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

— Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. — Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

— Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, — missä vanki on? En näe häntä.

— Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi rypistäen kulmiaan.

— Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija käveli, — menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi seurasivat häntä.

— Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

— Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. — En ole kuullut hänen liikkuvan tuntikausiin.

— Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.
Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

— Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella tavalla, — hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen uljuus näytti vaikuttavan häneen.

— Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, — tuollainen mies voi todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

— Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. — Teidän olisi pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani galoppia Torlonian luona kreivitär G…n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

— Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. — Mutta miksi hitossa herätätte minut tähän aikaan?

— Sanoakseni, että olette vapaa.

— Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, — muistakaa nämä Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani kiitollinen… Lunnaani on siis suoritettu?

— Ei, teidän ylhäisyytenne.

— Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

— Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän vapauttamistanne.

— Tänne asti?

— Tänne asti.

— Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

— Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

— En minä, vastasi Franz, — vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

— Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, — ja muistakaa, että olen teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi! — Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa, mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen, jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden mainetta yllä.

— Rakas Albert, sanoi hän, — jos pidätte kiirettä, niin ennätämme vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä, mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies ainakin.

— Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen, ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

— Ei mitään, vastasi rosvo, — olette vapaa kuin ilma.

— Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

— Peppino, sanoi päällikkö, — anna minulle soihtu.

— No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

— Valaista tietänne, sanoi päällikkö. — Onhan minun ainakin sillä tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

— Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, — pyydän vielä kerran anteeksi ja toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman johdosta.

— En, rakas Vampa, sanoi kreivi. — Sovitattehan te sitä paitsi erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen teille siitä, mitä on tapahtunut.

— Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten puoleen, — tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten,
Franz jäi viimeiseksi.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa hymyillen.

— Haluan, vastasi Franz. — Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte niin suurella mielenkiinnolla.

— Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, — se on lempikirjani.

— No, ettekö tule? kysyi Albert.

— Tulen, sanoi Franz, — tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

— Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. — Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

— Nyt, herra kreivi, sanoi hän, — kiirehtikäämme, sillä tahdon ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

— Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, — eilen lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa, että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt, kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.