Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 3. 34. Odottamaton kohtaaminen
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.

Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.

Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon. Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin laaja vaikutuspiiri.

Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä. Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti ilmestyneen maan alta.

Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt kaksi opasta.

Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on sanonut:

"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä muistomerkkiä."

Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan antautuivat kokonaan näiden valtaan.

Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä. Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.

Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa, gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko majesteetillisessa suuruudessaan.

Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden, joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin hiljaa kuin mahdollista.

Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa ja odotti jotakuta.

Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.

Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.

Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota, seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan, jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.

Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.

Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen puku yllään.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, — olen antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin. San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.

— Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi tuntematon selvällä Toscanan murteella. — Jättäkäämme siis turhat anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut teidän tahdostanne.

— Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.

— Kuka on Beppo?

— Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.

— Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.

— Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan. Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.

— Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?

— Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on mazzolato, konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse mitään sääliä. Toinen on decapitato, ja se on onneton Peppino.

— Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.

— Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.

— Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan. Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä mielensä mukaisen näytännön.

— Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.

— Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.

— Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.

— Ja mitä aiotte tehdä?

— Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.

— Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti parempi.

— Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?

— Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään pakoon.

— Oletteko varma onnistumisestanne?

— Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne. Antakaa minun toimia.

— Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.

— Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen, että minä hankin armahduksen.

— Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain huomispäivä.

— Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää saada paljon aikaan.

— Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?

— Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset, ja niissä punainen risti.

— Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?

— Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.

— Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, — olettehan varma siitä, että olen teille uskollinen?

— Ainakin toivon.

— Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.

— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän apuanne…

— No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen, kautta…

— Vaiti, sanoi tuntematon, — kuulen askeleita.

— Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen valossa.

— Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.

— Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?

— On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä punainen risti.

— Ellette saa sitä aikaan?

— Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.

— Ja silloin?

— Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä sallin sen ja olen sitä katsomassa.

— Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.

Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon, käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten areenalle.

Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.
Albert kutsui häntä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista, joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.

Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli tuttu.

Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin Monte-Criston saarellakin.

Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad. Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.

Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään. Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.

Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.

Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.

Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja ketkä siinä esiintyivät.

Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja
Spech.

Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta taiteilijaa.

Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.

Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa. Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.

Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin uskollisempia kuin ranskalaiset.

Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi poikkeuksia.

Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä. Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut, vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.

Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä voitavansa herättääkseen huomiota.

Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.

Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio Ambigu-teatterissa Pariisissa.

Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin parvekkeelta.

Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.

Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa
Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.

Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan, seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.

Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:

— Tunnetteko tuon naisen?

— Tunnen. Mitä pidätte hänestä?

— Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko hän ranskalainen?

— Hän on venetsialainen.

— Ja hänen nimensä on?

— Kreivitär G…

— Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. — Sanotaan, että hän on yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin. Mikä tyhmeliini olenkaan!

— Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.

— Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen aitioonsa?

— Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.

Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle, mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.

— Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan! sanoi Albert.

— Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta. Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.

— Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.

— Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.

— Missä tilaisuudessa?

— Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.

— Kuutamollako?

— Niin.

— Kahdenko?

— Melkein.

— Ja mistä puhuitte?

— Vainajista.

— Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. — Jos minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle, lupaan puhua yksinomaan elävistä.

— Ja teette siinä ehkä väärin.

— Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette luvannut.

— Heti, kun näytös on loppunut.

— Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!

— Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen verrattomasti.

— Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!

— Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.

— Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin…

— Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?

— Minä en pidä tummista tenorilaulajista.

— Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön tarkastamista.

Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi; hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa häntä.

Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.

Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.

Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.

Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla kätensä Franzille.

Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle tuolille, ja Franz kreivittären taakse.

Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa katsomoa.

Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä käyttämään.

Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.

Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.

— En, vastasi hän. — Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.

— Mitä pidätte hänestä, kreivitär?

— Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen näköinen.

Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa albanialaista naista.

Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.

Baletin nimi oli "Poliska".

Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen, että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.

Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa hurjasti käsiään.

Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.

Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut erottaa miehen piirteitä.

Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.

Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän ja ilmoittaa kostavansa.

Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen, ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.

Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi, samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin raunioilla.

Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

— Rouva kreivitär, sanoi Franz, — kysyin äsken teiltä, tunsitteko tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?

— Yhtä vähän, vastasi kreivitär.

— Ettekö koskaan ole huomannut häntä?

— Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.

— Se on totta, vastasi Franz.

— Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, — hän on ilmeisesti juuri haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.

— Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.

— Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. — Siinä tapauksessa minä kysyn teiltä, kuka hän on.

— Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.

— Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään puistatti väristys, — ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt, ei voi häntä unohtaa.

— No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi tarkastaa tuota miestä, — mitä ajattelette hänestä?

— Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.

Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.

— Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.

— Älkää menkö, huudahti kreivitär. — Älkää jättäkö minua. Olin aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.

— Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. — Pelkäättekö häntä?

— Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. — Byron vakuutti minulle, että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka, kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa, että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan ulkomaalaisen … kreikkalaisen, vääräoppisen … joka ehkä on noita niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät luonani.

Franz uhkasi lähteä.

— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, — minä lähden pois. En voi jäädä näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?

Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.

Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi, kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä omakohtaisista kokemuksista.

Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi siitä.

— En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, — minun täytyy saada olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.

Franz yritti nauraa.

— Älkää naurako, sanoi kreivitär, — sitä paitsi eihän teidän tee mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.

— Mitä?

— Luvatkaa se minulle.

— Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä hän tulee ja minne menee.

— Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän: suoraa päätä helvettiin.

— Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.

— Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä. Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.

Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt, oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.

Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.

— Siinähän te olette! sanoi hän. — Minä en odottanut teitä ennen kuin vasta huomenna.

— Rakas Albert, vastasi Franz, — olen onnellinen saadessani sanoa teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo olisivat teille osoittaneet.

— Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.

— Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.

— Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että kalpeus on hienouden merkki.

Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.

— Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, — että kreivittären puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä kieltä hän käytti?

— Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin erinomaisen hyvin kreikkaa.

— Se on varmasti hän, sanoi Franz.

— Mitä sanoitte?

— En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?

— Valmistin teille iloisen yllätyksen.

— Minkä?

— Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.

— Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.

— No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.

Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut toverinsa mielikuvitukseen.

— Rakas ystävä, sanoi Albert, — katsotte minua sillä tavoin, että oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.

— Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin oivallinen kuin sanotte.

— Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme vaunuja?

— Emme.

— Emmekä hevosia?

— Yhtä vähän.

— Mutta kärryt voimme saada?

— Ehkä.

— Ja härkäparin.

— Luultavasti.

— No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.

— Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, — ja tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?

— Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.

— Ja missä hän on?

— Kuka?

— Isäntämme.

— Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla liian myöhäistä.

— Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?

— Minä odotan häntä.

Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.

Perrnesso? sanoi hän.

— Olkaa hyvä! sanoi Franz.

— No, kysyi Albert, — oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?

— Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.

— Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, — parempi on hyvän vihollinen.

— Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi
Pastrini varmasti.

— Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.

— Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, — että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?

— Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, — koska juuri hänen tähtensä saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.

— No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa.

Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.

— Mutta, sanoi Albert, — voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?
Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.

— Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.

— Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.

— Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi Franz Albertille, — niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai…

Samassa kolkutettiin oveen.

— Sisään! sanoi Franz.

Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.

— Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.

Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille miehille.

— Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina herrojen luona, jatkoi palvelija, — ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.

— Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.
— Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.

— Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, — että meillä on kunnia tulla hänen luokseen.

Palvelija poistui.

— Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi
Albert. — Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi
Monte-Cristo on todellakin hieno mies.

— Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.

— Tietysti otamme, sanoi Albert. — Sanon kuitenkin suoraan, että olen pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?

— Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.

Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa. Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi jo ennen kello kahdeksaa aamulla.

Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain, nukkui vielä sikeässä unessa.

Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana kuin ennenkin.

— Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, — eikö tänään pitänyt tapahtua teloitus?

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä, että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian myöhäistä.

— En kysy, vastasi Franz. — Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä, niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.

— Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.

— Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, — mutta tahtoisin saada hiukan tietoja.

— Mitä tietoja?

— Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.

— Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri äsken tavoletti.

— Mitä tavoletti on?

— Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.

— Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä toisten kanssa? kysyi Franz.

— Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.

— Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.

— Oo, sanoi Pastrini, — uskallan vakuuttaa, että teen kaiken voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat hotelliani käynnillään.

— Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla, siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.

— Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, — olen ripustanut sen tänne eteiseen.

Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta sanaan käännettynä seuraava:

Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä, karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa.

Edellinen tulee olemaan mazzolato.

Jälkimmäinen decapitato.

Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.

Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet, heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.

Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi
Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa,
Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.

Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään, ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.

— Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, — niin luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät vastaan?

— Varmasti, sanoi hän. — Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla, ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.

— Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?

— En luule.

— Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis…

— Aivan valmis, vastasi Albert.

— Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.

Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa. Palvelija tuli avaamaan.

— Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.

Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.

He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot riippuivat ovien edessä.

— Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, — menen ilmoittamaan herra kreiville.

Ja hän poistui eräästä ovesta.

Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.

Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin komeammilta kuin ensi kerralla.

— No, kysyi Franz ystävältään, — mitä sanotte tästä kaikesta?

— Hyvä ystävä, vastasi Albert, — naapurimme on joko välittäjä, joka on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.

— Vaiti, sanoi Franz. — Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.

Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken rikkauden omistaja astui sisään.

Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna paikoilleen.

Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.