Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 31. 31. Italia — Merenkulkija Sindbad
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.

Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan
helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.
Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin
Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.

Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz jäi Firenzeen.

Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin kehdon.

Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen, laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille ainoastaan: "Elban saarelle!"

Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.

Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.

Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.

Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.

— Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, — niin voin neuvoa verrattoman metsästyspaikan.

— Missä?

— Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan tummansinisen meren keskeltä.

— Mikä tuo saari on? kysyi Franz.

— Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.

— Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.

— Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.

— Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.

— Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.

— Minne saari kuuluu?

— Toscanaan.

— Millaista riistaa siellä on?

— Tuhansittain villivuohia.

— Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena hymyillen.

— Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita, joita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.

— Mutta missä siellä voi nukkua?

— Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena. Voisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä, purjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy, niin voimmehan soutaa.

Franz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti epäonnistuneen metsästyksensä.

Hänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa keskenään.

— No, kysyi Franz, — mikä nyt on taas? Onko tullut este?

— Ei, sanoi laivuri, — mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen joukkoon.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin siellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat Korsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän poikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi päiväksi tarkastuksen alaiseksi.

— Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri niin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan liian pitkä aika.

— Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston saarella.

— En minä ainakaan, huudahti Franz.

— Emme mekään, sanoivat merimiehet.

— Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.

Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene alkoi kiitää sitä kohden.

Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz jatkamaan keskustelua.

— Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, — muistaakseni sanoitte, että saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista riistaa kuin vuohet.

— Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.

— Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni Marryatin romaaneissa.

— Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla. Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?

— Olen kyllä kuullut.

— Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla, aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.

— Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, — miksi eivät ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai Toscanan hallitusta kostamaan?

— Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki, mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus, ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja. Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta löytää hukkuneen laivan. — Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen, miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?

Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan, katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa, tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.

— Mitä vielä, sanoi hän. — Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki, olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.

— En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan aikeestaan, sanoi Gaetano, — vastasin vain kysymykseenne, siinä kaikki.

— Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston saarelle.

Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa. Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.

Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo, valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.

Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt. Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä peränpitäjä epäröinyt vähääkään.

Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa, mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti, koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.

— Mikä tuo valo on? kysyi hän.

— Hiljaa! sanoi laivuri. — Se on nuotio.

— Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!

— Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se on salakuljettajien turvapaikkana.

— Ja merirosvojen, toisti Gaetano. — Sen vuoksi olenkin käskenyt purjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.

— Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi
Franz. — Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.

— Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. — Jos pimeässä voisitte laskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle, ei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.

— Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?

— Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.

— Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?

— Saattepahan nähdä.

Tämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken kuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin, ja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen suojaan.

Silloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta tuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen askelen päässä.

Gaetano laski purjeen ja vene seisahtui.

Kaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.

Gaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun itselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot esille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei pimeässä olisikaan ollut mahdotonta.

Franz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi kaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja odotti.

Tällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa tiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut riisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman pukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan hiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti, että ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi, missä hän ui.

Kohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.

Puolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina paikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa juova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.

— No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.

— Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi korsikalaista rosvoa.

— Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten salakuljettajien kanssa?

— Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan. Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me. He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme. Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.

— Vai niin! sanoi Franz. — Te olette siis hiukan salakuljettajia tekin, Gaetano?

— Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.

— Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston saarella?

— Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.

— Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme maihin?

— Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.

— Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa…, jatkoi Franz ottaen edeltäpäin kaiken varteen.

— Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, — eihän se ole heidän syynsä, että he ovat rosvoja, vaan esivallan.

— Kuinka niin?

— Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan, ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.

— Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz jatkaen kyselyjään.

— Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi laivuri.

— Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?

— Varmasti.

— Montako heitä on?

— Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi, siis yhteensä kuusi.

— Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme Monte-Cristoni saarelle.

— Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin ryhtyä varokeinoihin?

— Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.

— Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.

Kaikki vaikenivat.

Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava. Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta, merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein, elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt pyssyä kädestään.

Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi. Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi tai kuusi miestä.

Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.

Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.

Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian murteella:

— Kuka siellä?

Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.

Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä tuntemattomana?

— Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui Franz.

Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.

Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin toisiaan silmällä.

Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta. Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi: S'accommodi.

Italialaista sanaa s'accommodi on mahdoton kääntää. Se merkitsee samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.

Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin. Lopulta tuli Franzin vuoro.

Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.

Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:

— Ei sinnepäin.

Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut valaistakseen tietä.

He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle tulleet tavallisesti asustivat siinä.

Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi, niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.

Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.

— Sitä paitsi, sanoi hän, — jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari pyytä saadaksemme viipaleen paistia.

— Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. — Te olette todellakin syntynyt välittäjäksi.

Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia, sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean nuotion.

Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin tuloa. Lopulta tämä saapui.

— No, kysyi Franz, — mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?

— Päinvastoin, sanoi Gaetano. — Heidän päällikkönsä, jolle on ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.

— Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni ruokaa mukanani.

— Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.

— Asuntoonsako? kysyi nuori mies. — Onko hän siis rakennuttanut tänne talon?

— Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen kuullut.

— Tunnetteko siis päällikön?

— Olen kuullut hänestä puhuttavan.

— Hyvää vai pahaa?

— Molempia.

— Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?

— Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois, ennen kuin hän itse käskee.

Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen takana piili.

— Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, — että sitä kannattaa miettiä.

— Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.

— Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.

— Suostuisitte siis?

— Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.

— Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.

— Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, — en tiedä onko kaikki, mitä kerrotaan, totta…

Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.

— Mitä kerrotaan?

— Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on vähäpätöinen.

— Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.

— Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.

— Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan, sanoi Franz.

— Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.

— Te neuvotte siis minua suostumaan?

— Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo.
Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.

Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille, niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.

Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä juhlallisesti — ylpeänä hänelle uskotusta toimesta —, tiesikö tämä, miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt venettä, ei speronaaria eikä tartaania.

— Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.

— Onko se komeakin?

— Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.

— Kuinka suuri se on?

— Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää minkä tuulen tahansa.

— Missä se on rakennettu?

— En tiedä. Luultavasti Genovassa.

— Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?

— En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.

— Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.

— Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen miehistön kanssa.

— Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän sitten on?

— Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.

— Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.

— Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad, mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.

— Merenkulkija Sindbad?

— Niin.

— Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?

— En tiedä.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Olen muutaman kerran.

— Minkä näköinen hän on?

— Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.

— Ja missä hän ottaa minut vastaan?

— Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.

— Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?

— On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta. Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan taikasanalla.

— Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.

— Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan ääni.

Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.

Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen miehelle, joka oli häntä puhutellut.

Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä silmiltään.

Hän vannoi.

Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä vartijan astellessa edeltä.

Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta, että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:

— Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.

Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty pieni käyrä tikari.

Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.

Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.

Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta unena, huoneen ylellisyys.

Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea, jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti valaistuun huoneeseen.

Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, — että ryhdyin niin moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa, minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.

— Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan. Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

— Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan, olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali, onko pöytä katettu?

Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa astumaan ruokasaliin.

— En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon Franzille, — mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä, etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.

— Ja minä, lausui Franz, — koska minulta ei puutu mitään muuta kuin kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän haltian minut siirtäneen.

— No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, — kuulittehan, että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.

Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta, päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä, sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.
Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

— Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno maailmanmies ainakin, — tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän hyväntyön?

— Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. — Tuo miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä, kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

— Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

— Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen. — Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen silmistään omituinen julmuus.

— Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

— Mistä sen päätätte? kysyi hän.

— Kaikesta, jatkoi Franz, — äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne, jopa elintavoistannekin.

— Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

— Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja ajatuksen syvyyteen.

— Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

— Siksi, vastasi nuori mies, — että teistä saa sen vaikutelman, että yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili suorittamatta sen kanssa.

— Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja terävät hampaansa näkyivät. — Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyväntekijöiden kanssa.

— Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

— Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

— Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

— En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista laskelmista.

— Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

— Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

— Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee teidät uteliaaksi, eikö niin?

— Sen myönnän.

— No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa, jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

— Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, — jouduttuaan jumalien käsistä ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen. Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

— Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi Sindbad. — Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra. Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin. Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän nielleen sen, hän kysyi:

— Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

— Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi surmata kuningas Filip Augustin?

— Olen.

— Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori — siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin huvimajoihin — niin kertoo Marco Polo — hän päästi harvat valittunsa ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin, ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski, ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

— Se on siis hashishia! huudahti Franz. — Niin, tunnen sen, ainakin nimeltään.

— Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: Onnen kauppiaalle kiitollinen maailma.

— Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta, kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

— Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan, taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

— Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, — en tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

— Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia, jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani, seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja, Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja — samanlaisten kuin se, joka ilmestyi Dantelle —, siperialaisten karhujen, norjalaisten kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

— Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. — Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on valmistettu kaikilla eri tavoilla.

— Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

— Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. — Siitä huomaa, että teillä on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella tavallaan, — vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

— Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, — sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri vuorokaudessa.

— Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.