Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 20. 20. Ifin linnan hautausmaa
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria, ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.

Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen tyhjyyden edessä.

Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen suuren portin kautta?

Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena esiin.

— Jos voisin kuolla, ajatteli hän, — niin menisin sinne minne hänkin ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin helppoa, sanoi hän hymyillen. — Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.

Mutta samassa tuli vastavaikutus.

— Kuolla! sanoi hän. — Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on kostettava pyöveleilleni, ja ehkä — kukapa tietää — minun on palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.

Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan. Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen…

— Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. — Sinäkö, Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin astukaamme kuolleen sijaan.

Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin, verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa, käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen, otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen aikaisemmaksi.

Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.

Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.

Hän aikoi tehdä näin.

Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.

Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros ei ollut kovin paksu.

Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.

Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan sanomatta.

Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.

Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi. Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.

Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.

Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.

— Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.

— Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.

— Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.

— Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi toinen, — minä sidon sitten siellä.

— Olet oikeassa, lähdetään siis.

— Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.

Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko, jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita ylös.

Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan tunne.

Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit maahan.

Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan kivityksellä.

— Missähän olen? ajatteli hän.

— Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui
Dantèsin viereen paareille.

Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi onneksi hän hillitsi itsensä.

— Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, — muuten en löydä mitään.

Soihtua kantava mies totteli käskyä.

— Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. — Kai lapiota.

Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt etsimänsä.

— Vihdoinkin, sanoi toinen, — kylläpä se kesti kauan.

Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.

— No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt toimettomana.

— On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, — sen minä takaan.

— Siinä tapauksessa matkaan.

Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.

Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.

— Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. — Tällaisena yönä ei ole hyvä olla merellä.

— Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat purskahtivat nauruun.

Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.

— Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.

— Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, — tiedäthän, että viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri haukkui meitä seuraavana päivänä.

Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.

— Yksi! sanoivat haudankaivajat.

— Kaksi!

— Kolme!

Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.

Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.

Meri oli Ifin linnan hautausmaa.