Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 17. 17. Apotin huone
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui maanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni niin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin huoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä nurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka lopun Dantès oli nähnyt.

Päästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan silmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.

— Hyvä, sanoi apotti, — kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista, ja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.

Dantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin tarkoin voinut sanoa ajan.

— Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, — ja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla, jotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja sen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin, kuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota vastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.

Dantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon nousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut, että se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei huomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa jokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana kaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli nähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.

— Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän apotille.

Apotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut lieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon hän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.

— Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.

— Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.

Faria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli kierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä ja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä numeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea, sillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota Dantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.

— Katsokaahan, sanoi hän, — tässä on kaikki; noin viikko sitten kirjoitin sanan loppu kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi paitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen vapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa sen julkaista, niin olen kuuluisa.

— Niin olette, vastasi Dantès, — sen käsitän. Ja nyt näyttäkää minulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.

— Tässä, sanoi Faria.

Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.

Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin hyvin muodostaa.

— Niin, sanoi Faria, — kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta rautaisesta kynttilänjalasta.

Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.

Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.

— Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, — kuinka päivät ovat riittäneet tähän kaikkeen.

— Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.

— Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?

— En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.

— Mitenkä?

— Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä sakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.

Ja apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä, joita käytetään ilotulituksissa.

— Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.

— Mutta tulitikut?

— Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota sainkin.

Dantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista kestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.

— Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, — sillä kaikkia aarteitaan ei saa panna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.

He panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle, tasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen jäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.

Vuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein täydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.

Dantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.

— Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.

— Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita lakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina. Kun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja täällä jatkoin työtäni.

— Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää palteita?

— Minä ompelin ne uudelleen.

— Millä?

— Tällä neulalla.

Ja avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää ruotoa, jossa vielä oli lanka.

— Niin, jatkoi Faria, — aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani, joka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.

Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen onnettomuutensa kuin hän itse.

— Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.

— Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt vapaana?

— Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.

— Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa vajavuudesta, — enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette onnellinen, kun tiedätte niin paljon!

Apotti hymyili.

— Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.

— Niin.

— Olette maininnut toisen; mikä on toinen?

— Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne minun elämääni.

— Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi sisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.

— Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, — onnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin kuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.

— Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?

— Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat minulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.

— Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja lykäten vuoteen paikoilleen.

Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön, joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta, väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka kauan hän oli vankilassa ollut.

Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.

— On olemassa, sanoi hän viimein, — syvällinen oikeusselviö, joka viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä, jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen, niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä. Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?

— Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.

— Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan. Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle. Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti, muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?

— Niin.

— Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?

— Niin.

— Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?
Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien
probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut
Pharaonin kapteenia?

— Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän oli siitä kieltäytynyt.

— Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?

— Danglars.

— Mikä virka hänellä oli laivassa?

— Hän oli tilinpitäjä.

— Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä toimessa?

— En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen tileissään väärennyksiä.

— Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte kapteeni Leclèren kanssa?

— Ei, olimme kahden.

— Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?

— Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa … odottakaahan … niin, niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.

— Hyvä, sanoi apotti, — nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?

— En ketään.

— Saitte kirjeen?

— Sain, marsalkalta.

— Minne panitte kirjeen?

— Lompakkooni.

— Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen taskuun?

— Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.

— Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?

— Niin.

— Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?

— Se oli kädessäni.

— Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä oli kirje?

— Niin saattoi.

— Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?

— Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.

— Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen ilmianto oli?

— Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui mieleeni.

— Kerratkaahan ne.

Dantès mietti hetkisen.

— "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa."

Apotti kohautti olkapäitään.

— Se on päivänselvää, sanoi hän, — ja olette ollut liian lapsellinen ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.

— Niinkö luulette? huudahti Dantès. — Sehän olisi suorastaan halpamaista!

— Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?

— Kaunis ja vino käsiala.

— Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?

— Taaksepäin vino.

Apotti hymyili.

— Väärennetty, eikö niin?

— Se oli siksi liian selvä.

— Odottakaahan, sanoi hän.

Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.

Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.

— Kummallista, huudahti hän, — kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.

— Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.

— Minkä?

— Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.

— Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!

— Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin
Mercedeksen kanssa?

— Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.

— Hänen nimensä?

— Fernand.

— Sehän on espanjalainen nimi.

— Hän olikin kotoisin Catalansista.

— Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?

— En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.

— Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta eivät menetellä raukkamaisesti.

— Sitä paitsi, jatkoi Dantès, — hän ei tietänyt mitään ilmiannossa mainituista yksityiskohdista.

— Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?

— En kenellekään.

— Ette edes rakastetullenne?

— En edes morsiamelleni.

— Kirjoittaja on siis Danglars.

— Nyt olen siitä varma.

— Odottakaahan … tunsiko Danglars Fernandin?

— Ei … tunsi… Minä muistuttelen…

— Mitä?

— Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä, Fernand oli kalpea ja rauhaton.

— Olivatko he kahden?

— Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan … odottakaahan… Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita roistoja!

— Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.

— Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää, miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.

— Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, — oikeuslaitoksella on omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa tarvitsen tarkempia tietoja.

— Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.

— Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen sijaisensa vai tutkintotuomari?

— Hänen sijaisensa.

— Nuori vai vanha?

— Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.

— Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.
— Millä tavoin hän teitä kohteli?

— Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.

— Kerroitteko hänelle kaiken?

— Kerroin.

— Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?

— Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.

— Onnettomuutenneko?

— Niin.

— Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän onnettomuuttanne?

— Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.

— Millä tavalla?

— Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.

— Minkä? Ilmiannonko?

— Ei, kirjeen.

— Oletteko siitä varma?

— Hän teki sen minun nähteni.

— Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin uskottekaan.

— Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. — Onko maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?

— On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia kuin nelijalkaiset.

— Jatkakaamme, jatkakaamme.

— Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?

— Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä todistus, ja sen minä hävitän."

— Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.

— Niinkö uskotte?

— Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

— Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.

— Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä siitä, että tuo kirje hävisi?

— Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.

— Noirtier? sanoi apotti. — Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?

— Villefort.

Apotti purskahti nauruun.

Dantès katsoi häneen kummastuneena.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

— Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

— Näen.

— No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille ystävällinen?

— Oli.

— Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?

— Niin.

— Tuo Noirtier … mikä sokea raukka olettekaan … tiedättekö, mikä oli tuo Noirtier? — Tuo Noirtier oli hänen isänsä.

Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä, niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi, tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.

— Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.

— Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi apotti.

Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana, hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni, kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta omaansa.

— Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, — ajatellakseni tätä kaikkea.

Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.

Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.

Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna, oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen leipänsä ja viininsä.

Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi häneen terävästi.

— Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä sanoin, lausui hän.

— Miksikä niin? kysyi Dantès.

— Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen ollut: kostonhimon.

Dantès hymyili.

— Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.

Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he puhuivat muusta.

Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista kärsimyksistään.

Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen, filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän tavallisesti oleskeli.

— Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte, sanoi Dantès, — vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan puhumatta teille pakenemisesta.

Apotti hymyili.

— Rakas lapsi, sanoi hän, — ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.

>- Pari vuotta! sanoi Dantès. — Luuletteko minun oppivan kaiken tuon parissa vuodessa?

— Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita. Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla jälkimmäiseksi.

— Mutta eikö filosofiaa voi oppia?

— Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi, jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.

— Kertokaahan, sanoi Dantès, — mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa on tiedon jano.

— Kaikki! sanoi apotti.

Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen; hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.

Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli aivan toinen mies.

Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä. Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli synkkänä pitkin vankilaansa.

Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:

— Kunpa ei olisi vartijoita!

— Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.

— Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, — että kammoan murhaa.

— Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen tarpeesta.

— Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.

— Ajatteletteko sitä kuitenkin?

— Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.

— Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès kiihkeästi.

— Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja sokea.

— Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se kauhistutti apottia.

— Ei, ei, huudahti hän, — mahdotonta!

Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.

Kului kolme kuukautta.

— Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.

Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.

— Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä hätätilassa?

— Lupaan, kautta kunniani!

— Siinä tapauksessa, aloitti apotti, — voimme panna tuumamme täytäntöön.

— Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?

— Vähintään vuoden.

— Mutta voimme kai ryhtyä työhön?

— Voimme heti.

— Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.

— Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.

— Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.

— Vaiti, sanoi apotti; — ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen, ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut. Kas, tällainen on suunnitelmani.

Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava. Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan. Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.

Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!

Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat salaisia ajatuksiaan.

Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.

Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä. Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden kanssa.

Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.

— Hyvä Jumala, huudahti Dantès, — mitä on tapahtunut ja mikä teidän on?

— Joutuin, joutuin! sanoi apotti, — kuulkaa minua.

Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen taltan.

— Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.

— Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. — Kuulkaa minua. Kamala, ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan. Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne. Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.

Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän, saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.

— Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. — Kohta tauti tulee, vaivun aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan; koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.

— Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.

— Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, — minä … minä kuo…

Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi, nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.

Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja odotti.

Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja sairas liikahti.

— Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.

Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli seitsemän.

Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.

Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.

Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin huoneeseen.

Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja voimattomana vuoteellaan.

— En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.

— Miksi ette? kysyi nuori mies; — luulitteko siis kuolevanne?

— Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän pakenevan.

Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.

— Ilman teitä! huudahti hän. — Uskotteko todellakin, että olisin voinut niin tehdä?

— Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. — Olen hyvin heikko, aivan murtunut, menehtynyt.

— Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen viereen ja tarttuen Farian käsiin.

Apotti pudisti päätään.

— Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan liikkumattomaksi tai kuolen heti.

— Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee, niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.

— Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, — älkää pettäkö itseänne. Äskeinen taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy voida kävellä.

— No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme täytäntöön.

— Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; — tämä käsi on herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se painaa.

Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän huokasi.

— Näettehän, Edmond? sanoi Faria. — Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy aivan samoin.

— Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. — Ja mitä tuohon herpaantumiseen tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä tavoin.

— Lapsi, sanoi apotti, — olette merimies, olette uimari, tiedätte, että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa, lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta, vapautan teidät lupauksestanne.

— Hyvä on! sanoi Dantès. — Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.

Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:

— Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin kuoltuanne!

Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka pyhänä hän aikoi pitää valansa.

— Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, — kiitos.

Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:

— Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä kerrottavana.

Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa ystäväänsä.