Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 14. 14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.

Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.

Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää itseään jo kuolleena.

Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.

He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat päästä vapaiksi.

Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.

He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?

Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:

— En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä muunlaisia vankeja?

— Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme maanalaisissa tyrmissä.

— Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, — täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.

— Odottakaahan, sanoi kuvernööri, — kunnes mennään noutamaan pari miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen teon uhriksi.

— Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.

Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita, jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.

— Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, — kuka hiisi täällä voi asustaa?

— Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.

— Onko hän yksinään?

— Tietysti.

— Kuinka kauan hän on ollut täällä?

— Melkein vuoden.

— Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?

— Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi hänelle ruokaa.

— Onko hän aikonut tappaa vartijan?

— On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi kuvernööri.

— Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.

— Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.

— Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja ennen pitkää aivan mielipuoli.

— Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. — Hulluna hän kärsii vähemmän.

Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun armeliaisuustehtävän.

— Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, — ja sanoistanne huomaan, että olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti, entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta 1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen, hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?

— Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. — Tahdon täyttää tehtäväni tunnollisesti.

Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle hyvän ajatuksen itsestään.

Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.

Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.

Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.

Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.

Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.

Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.

Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

— Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. — Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.

Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:

— Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?

— Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.

— Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.

— Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.

— Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. — Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.

— Se on kyllä totta, sanoi Dantès, — ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä… Mutta minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.

— Ettekö ole enää?

— En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan niin kauan ollut täällä!

— Kauanko… Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.

— Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.

Tarkastaja laski.

— Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.

— Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. — Voi, hyvä herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään, avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.

— Hyvä on, sanoi tarkastaja, — saammepahan nähdä.

Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

— Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä, niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.

— Kyllä, vastasi kuvernööri. — Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin ankaria syytöksiä.

— Armollinen herra, sanoi Dantès, — tiedänhän, ettette omasta tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.

— Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.

— Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, — että olette heltynyt. Sanokaa minulle, että saan toivoa.

— Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. — En voi luvata muuta kuin tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.

— Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!

— Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.

— Herra Villefort, vastasi Dantès. — Menkää hänen luokseen ja puhukaa hänen kanssaan.

— Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.
Hän on Toulousessa.

— Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, — ainoa suojelijani on poissa.

— Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.

— Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.

— Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut tai jotka hän minulle antaa?

— Täydellisesti.

— Hyvä on, odottakaa.

Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita sieluja.

Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi tyrmään.

— Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, — vai ensin käydä apotin tyrmässä?

— Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. — Jos palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta jatkaa surullista tehtävääni.

— Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.

— Millainen on hänen hulluutensa?

— Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.

— Haha, nauroi tarkastaja, — tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä tuon miljoonanomistajan nimi on?

— Apotti Faria.

— Numero 27! sanoi tarkastaja.

— Se on tässä. Avatkaa, Antoine.

Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.

Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.

Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.

— Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.

— Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. — Minulla ei ole mitään valittamista.

— Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. — Olen hallituksen lähettämä virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen valitukset.

— Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti, — ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.

— Kas niin, sanoi kuvernööri, — sanoinhan, että hän alkaa puhua siitä.

— Armollinen herra, sanoi vanki, — olen apotti Faria, olen syntynyt
Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.
Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen
jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.

— Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.

— Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen departementin pääkaupungiksi.

Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.

— Toden totta, sanoi tarkastaja, — teidän uutisenne eivät ole erikoisen tuoreita.

— Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi apotti Faria. — Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.

— Kohtalo, sanoi tarkastaja, — on tehnyt pieniä muutoksia tähän jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.

— Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja onnellisen valtion, vastasi Faria.

— Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, — mutta en ole tullut tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista ruokaanne tai asuntoonne nähden.

— Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, — siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.

— Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.

— Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti, — vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun puhua kahden kanssanne?

— Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.

— Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.

Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:

— Pyyntönne on mahdoton.

— Mutta, lausui apotti, — jos hallitus voisi saada minun avullani tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.

— Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan kääntyen kuvernöörin puoleen.

— Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, — meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi varsin hyvin kuulla keskustelumme.

— Rakas apotti, sanoi kuvernööri, — pahaksi onneksi me jo osaamme ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö niin?

Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.

— Juuri niin, sanoi hän, — mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?

— Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, — voin teille kertoa tämän jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut kuulla sitä samaa jauhettavan.

— Mikä todistaa, sanoi apotti, — että olette, herra kuvernööri, sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja korvat eivätkä kuule.

— Rakas apotti, sanoi tarkastaja, — hallitus on kaikeksi onneksi rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään asti, jolloin lähdette vankilasta.

Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.

— Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, — jos vastoin kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.

— Toden totta, sanoi tarkastaja, — ellei tietäisi, että mies on hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.

— En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan. — Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään tänne ikuisiksi ajoiksi.

Kuvernööri alkoi nauraa.

— Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.

— Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.

— Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. — Jos kaikki vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta karata.

— Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, — eikä tämä herra ole edes sen keksijä.

Sitten hän kysyi apotilta:

— Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?

— Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, — että päästätte minut vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre on kätketty.

— Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.

— Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa, kun mennään noutamaan aarretta.

— Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.

— Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. — Olkaa sitten kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään teille sanottavaa.

Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.

— Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.

— Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.

Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.

— Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja noustessaan portaita.

— Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, — ja seuraavana aamuna hän heräsi hulluna.

— Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, — jos hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.

Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.

Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä, siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut vanginvartija antaa hänen huostaansa.

Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.

Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli seuraava:

    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta
    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti
    vartioitava.

Tämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella musteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen kun hänet oli tuotu vankilaan.

Syytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.
Tarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:

"Ei voi mitään tehdä."

Tämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli tullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli maininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän kirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella: "heinäkuun 30. päivä 1816", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi viivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.

Kului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän oli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä hänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen kuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai parikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon asemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi niiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään muuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa. Jos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès alkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti muistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.

Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi. Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä oli nyt numero 34.