Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 32. 116. Anteeksianto
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.

Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut ottanut lukuun.

Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan kitalakeensa.

Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli uusi mies.

Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän kutsui Peppinoa.

— Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti paikalle. — Mitä haluatte?

— Juotavaa, sanoi vanki.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — tiedättehän, että viini on
Rooman lähistöllä tavattoman kallista.

— Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää kiristystä.

— Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin kovin kuiva aika!

— Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.

Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien valuvan pitkin ohimokaan.

— Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan liikkumattomana paikallaan, — tahtoisin saada vain lasillisen viiniä. Ettehän sitä minulta kiellä?

— Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — että me emme myy vähittäin.

— No, antakaa siis minulle pullo.

— Mitä lajia?

— Huokeinta.

— Niillä on kaikilla sama hinta.

— Mikä hinta?

— Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.

— Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi, huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni. — Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta kappaleiksi.

— Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.

— Kuka on päällikkönne?

— Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.

— Pyytäkää hänet luokseni.

— Se käy helposti päinsä.

Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.

— Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.

— Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?

— Olen, teidän ylhäisyytenne.

— Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?

— Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.

Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.

— Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.

— Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.

— Ja kuka sen on kieltänyt?

— Hän, jota tottelemme.

— Luulin teitä päälliköksi.

— Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun päällikköni.

— Totteleeko tämä päällikkö ketään?

— Tottelee.

— Ketä?

— Jumalaa.

Danglars mietti hetkisen.

— En ymmärrä teitä, sanoi hän.

— Se on kyllä mahdollista.

— Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?

— Niin.

— Mikä on hänen tarkoituksensa?

— Sitä en tiedä.

— Kas niin, sanoi Danglars, — otatteko miljoonan?

— En.

— Kaksi miljoonaa?

— En.

— Kolme miljoonaa? … neljä?… Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.

— Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi? sanoi Vampa. — Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra pankkiiri.

— Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, — ja tappakaa minut!

— Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä. Olkaahan hiukan säästäväisempi!

— Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille! huusi Danglars epätoivoissaan.

— Silloin saatte kärsiä nälkää.

— Nälkää, sanoi Danglars kalveten.

— Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.

— Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?

— Emme tahdo.

— Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.

— Se ei ole sama asia.

— Te kurjat raukat! huusi Danglars. — Minä petän kaikki teidän toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta kuittia ette minulta enää saa!

— Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.

Hän poistui kammiosta.

Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.

Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?

Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta syystä haluavan hänelle kostaa.

Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!

Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu, sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus pääsee pakenemaan.

Danglars ajatteli pakoa.

Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin varjoja.

Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.

Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa otettiin vastaan.

Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista. Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin viisikymmentätuhatta frangia.

Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon, ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.

Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.

Tämäkin vanhus kuoli nälkään.

Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.

Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia leipäpalasta.

Peppino ei vastannut.

Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.

— Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. — Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!

Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen epätoivoisesti voimiaan.

— Päällikkö, huusi hän, — päällikkö!

— Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, — mitä tahdotte?

— Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle lompakkonsa, — ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.

— Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.

— Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!

— Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.

— Sitä en usko.

— Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.

Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt nälkäkuoleman kynsissä.

Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.

— Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.

— Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.

Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.

— Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.

— Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.

— Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.

Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.

— Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään ja astui eteenpäin tullakseen valoon.

— Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän kuin äsken nälästä ja tuskasta.

— Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.

— Kuka sitten olette?

— Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi, sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!

Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.

— Nouskaa, sanoi kreivi, — henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. — Ja nyt syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on tointunut, pääsee hän vapaaksi.

Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.

Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet tielle seisomaan erästä puuta vastaan.

Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.

Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja hän kulki vaivalloisesti puron luo.

Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.