Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 31. 115. Luigi Vampan ruokalista
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa herääminen.

Danglars heräsi.

Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä unta lappalaisista tai samojedeista.

Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi varmuudeksi.

— Niin, niin, sanoi hän itsekseen, — minä olen Albert de Morcerfin rosvojen vallassa.

Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä, oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta, ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä kokonaan lukenutkaan.

— Ei, sanoi hän, — he eivät ole minua surmanneet eivätkä haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.

Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan; sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.

— Kummallisia rosvoja! tuumi hän. — Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.

Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.

Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.

Hän odotti puoleenpäivään asti.

Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.

Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.

— Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.

Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.

— Oho, sanoi Danglars, — tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.

Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.

Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.

— Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, — hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.

Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.

Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.

Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."

Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.

Roisto kohotti päätään.

Che cosa? kysyi hän.

— Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, — minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!

Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.

Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä hiiskunut enää sanaakaan.

Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja tunsi älykkään oppaansa.

Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista, istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen Orvieto-viiniä.

Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.

Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa.
Hän naputti hiljaa oveen.

— Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa oli oppinut ranskaa.

Hän avasi oven.

Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.

— Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, — mutta eikö minullekin anneta ruokaa?

— Tietysti, sanoi Peppino. — Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta nälkä?

— Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; — en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, — sangen kova nälkä onkin.

— Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?

— Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.

— Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, — täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.

— Se on selvää, sanoi Danglars, — vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — se ei ole täällä tapana.

— Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, — mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.

— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?

— Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.

— Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.

— No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.

— Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?

— Niin, kananpaistia.

Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.

— Kanaa hänen ylhäisyydelleen!

Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.

— Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.

— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.

Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.

— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.

Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. — Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja…

— Ahaa, arveli Danglars, — täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.

— Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.

Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.

— Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, — odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.

— Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars.
Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:

— Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?

— Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.

— Kultarahan velan lyhennykseksikö?

— Niin, juuri, lyhennykseksi.

— Hyvä!… Jatkakaa, jatkakaa!

— Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.

Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista leikinlaskua.

— Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.

Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.

— Antakaahan tänne, sanoi hän.

— Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.

— Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino aivan vakavasti.

— Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!

— Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa kanoja.

— Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, — tämä on todellakin hyvin hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.

— Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. — Kun kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.

Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.

— Niitä ette saa koskaan, hän huusi. — Ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.

Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.

Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.

— Tyhmeliini! sanoi Danglars.

Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.

Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.

— Älkää kiusatko minua, sanoi hän, — vaan sanokaa suoraan, mitä minulta vaaditte?

— Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte…
Määrätkää ja me tottelemme.

— Avatkaa siis ensin ovi.

Peppino avasi.

— Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.

— Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?

— Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa liian kallista.

— Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. — Hohoi, leipää, huusi hän.

Nuori poika toi pienen leivän.

— Tässä on! sanoi Peppino.

— Mitä se maksaa? kysyi Danglars.

— Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa.
Olette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.

— Mitä, leivästä satatuhatta frangia?

— Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.

— Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!

— Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää kymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.

— Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä on järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun kuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.

— Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, — tehän tahdotte itse surmata itsenne. Maksakaa ja syökää.

— Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. — Luuletko, että taskussani on satatuhatta frangia?

— Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän ylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden puolikkaan kanan.

Danglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä oli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.

Suoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä leikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.

— Kas niin, kas niin, sanoi hän. — Jos maksan nuo satatuhatta frangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan niin paljon kuin tahdon?

— Epäilemättä, sanoi Peppino.

— Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen vapaammin.

— Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin liikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle noille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan yhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne perimässä.

Danglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka vapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan paperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.

— Kas niin, sanoi hän, — tässä on kuitti.

— Ja tässä on kananpaistinne.

Danglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha niin suurella summalla ostetuksi.

Peppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas syömään keittoaan.