Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 28. 112. Lähtö
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa. Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet onnettomuudet toisiinsa.

Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan, vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.

— Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, — että nämä rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu ristiäisiin.

— Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja
Danglars'ia.

— Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.

— Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, — niin varmaankaan ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.

— Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. — Jos joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin olisi erehtynyt?

— Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.

Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo astui sisään.

Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja antoi sen jälleen painua alas.

— Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, — tulen teitä noutamaan.

— Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.

— Niin, sanoi Monte-Cristo. — Olihan sovittu, että lähdette mukanani, ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.

— Olen valmis, sanoi Maximilien. — Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.

— Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.

— Ensiksi Marseilleen.

— Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.

— Niin, ja otan veljenne mukaani.

— Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.

Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.

— Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.

— Olemme, vastasi nuori nainen, — ja olemme pelänneet, että hänen aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.

— Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.

— Olen valmis, lausui Maximilien. — Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi.
Emmanuel, hyvästi, Julie!

— Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. — Lähdettekö tuolla tavoin heti paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?

— Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo, — ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen puhunut hänelle tästä ajoissa.

— Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, — täsmällisyydestään tuntee hyvän sotilaan.

— Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. — Ettekö jäisi vielä päiväksi, tunniksi?

— Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän päästä.

— Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.

— Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti hymyillen. — Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.

— Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!

— Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla sydämellisyydellään, — olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.

— Hyvästi, sisko! lausui Morrel. — Hyvästi, Emmanuel!

— Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. —
Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.

— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — saatte nähdä, että hän palaa nauravana ja iloisena.

Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.

— Lähtekäämme! sanoi kreivi.

— Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, — sallitteko minun sanoa teille sen, mitä viime kerralla…

— Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua enää koskaan.

— Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet valuivat pitkin Julien poskia, — emme näe teitä enää koskaan! Eikö luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan maan päällä hyvää tekemässä?

— Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, — älkää sanoko koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.

Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut veltto, tunteeton ja uneksiva.

— Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.

Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.

— Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.

— Luotan!

— Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.

Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä matkalta.

— No? kysyi kreivi arabiankielellä, — olitko vanhuksen luona?

Ali nyökkäsi.

— Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?

— Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.

— Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?

Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä, niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.

— Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. — Lähtekäämme!

Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.

Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.

Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.

Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella, mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa, mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina nielivät…

Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen eteenpäin.

Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin rukoillakseen ja sanoi:

— Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään. Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi, suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin; kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa! Hyvästi, Pariisi, hyvästi!

Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.

He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi,
Monte-Cristo katseli häntä.

— Morrel, sanoi kreivi, — kadutteko, että tulitte mukaani?

— En kreivi, mutta jättää Pariisi…

— Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin jättänyt teidät sinne.

— Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet toistamiseen.

— Maximilien, sanoi kreivi, — kuolleet ystävämme eivät lepää maassa, heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa. Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa, Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin murheellisen näköinen.

— Ystäväni, sanoi Maximilien, — sydämeni ääni on hyvin surullinen eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.

— Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.

— Se voi olla totta, sanoi Maximilien.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut, joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.

Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne jo edeltäpäin.

Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet, joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen otsaltaan.

Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka pääsee isänmaahansa.

Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä, eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama, jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.

Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen näyn.

— Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, — tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.

Monte-Cristo hymyili.

— Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.

Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.

— Hyvä Jumala, huudahti Morrel, — minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!

— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — minä tunsin hänet.

— Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?

Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.

— Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, — eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?

— Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.

— Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.

— Jätättekö minut?

— Jätän … minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.

Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.

Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.

Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.

Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.

Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.

Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.

Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.

Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.

Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.

— Hyvä rouva, sanoi kreivi, — en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?

— Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, — yksin maailmassa… Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.

— Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, — ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.

— Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, — rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.

— Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi…

— Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.

Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

— Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. — Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui… Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. — Minkä rangaistuksen olenkaan saanut…! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!

Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.

— Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, — ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan … hän paljasti kokonaan kasvonsa … katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.

Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.

— Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. — Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.

— Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. — Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!

— Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.

— Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi
Monte-Cristo.

— Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.

— Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.

— Kiitos, Edmond.

— Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?

— Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.

— Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.

— Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.

— Mutta … mitä aiotte tehdä?

Mercedes hymyili alakuloisesti.

— Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.

— Mercedes, sanoi kreivi, — en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.

— Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.

— Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?

— Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.

— Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. — Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.

— Onneton, huudahti Mercedes, — älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!

Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.

— Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.

— Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. — Toivon siis vielä.

Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.

Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:

— Edmond, Edmond, Edmond…