Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 27. 111. Sovitus
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään. Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.

Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.

On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin. Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.

Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen ruumiinsa joka kohtaa.

Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.

Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät liikkeelle.

Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.

Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.

— Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. — Jumala,
Jumala!

Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.

— Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.

Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi puoli.

Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa, omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.

Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.

— Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa silkkityynyillä. — Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin kuin lavantauti, kolera, rutto…! ja minä rankaisen häntä…! Minä olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa … minä! Ei, ei … hänen täytyy elää … hänen pitää seurata minua… Me pakenemme, jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä puhuin hänelle mestauslavasta…! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava…! Me pakenemme… Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen… Nyt liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni miehelle…! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen häpeänsä varjoonsa!

Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.

— Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin hypähtämään istuimellaan.

Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.

— Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, — niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on perheestäni jäänyt eloon — lukuun ottamatta voimatonta vanhusta. Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä. Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani. Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.

Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.

Vaunut pysähtyivät talon pihaan.

Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.

Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä luona; levottomuus veti häntä toisaanne.

— Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. — Kas niin, mikään ei ole muuttunut.

Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.

— Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. — Minun täytyy saada puhua suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki…

Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,

— Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.

Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.

Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.

— Ei ketään, sanoi hän. — Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.

Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.

— Héloïse! huusi hän.

Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.

— Héloïse! huusi hän toistamiseen.

— Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.

Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.

— Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. — Minä täällä olen!

Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei auennut.

Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.

Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.

— Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. — Mikä teidän on?

Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.

— Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. — Mitä vielä tahdotte?

Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.

Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen ovelle.

— Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. — Missä poikani on? Edouard.
Edouard!

Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät saapuville.

— Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. — Hänet täytyy viedä kotoa pois, hän ei saa nähdä…

— Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.

— Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!

— Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen palannut.

Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat, ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon rattaat.

— Rouvan luona, sopersi hän, — rouvan luona!

Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.

Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.

— Edouard, Edouard, sopersi hän.

Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä luo, mutta ei ollut palannut.

Villefort astui askelen eteenpäin.

Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy huulilla.

Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria, flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.

Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan sohvalla.

Lapsi varmaankin nukkui.

Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli, menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa pois, pois.

Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet. Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan nuotion yli.

Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä, kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli kuollut.

Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta. Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään ja vieri äitinsä viereen.

Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:

Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein kaikki nämä rikokset!

Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!

Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään. Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.

— Jumala, sopersi hän, — tässäkin näen Jumalan!

Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia kohden.

Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies, joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.

Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti
Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.

Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin muut laineet.

Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana päivänä, jolloin Valentine kuoli.

— Te täällä! sanoi hän. — Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema on ollut liikkeellä.

Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.

— Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi
Busoni.

— Entä mitä varten olette tänään tullut?

— Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne, ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin minäkin.

— Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. — Tämä ääni ei olekaan apotti Busonin ääni!

— Ei.

Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.

— Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.

— Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.

— Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?

— Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.

— Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä
Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava
viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.
Voi minua onnetonta!

— Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. — Muistelkaa, muistelkaa!

— Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. — Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!

— Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!

— Kuka te olette? Kuka olette?

— Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.

— Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen prokuraattori. — Sinä olet…

— Minä olen Edmond Dantès!

— Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori tarttuen kreivin ranteeseen. — Tule siis!

Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden onnettomuuden kohdanneen taloa.

— Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa ruumiita, — tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen hyvityksen…?

Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"

Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään…

— Lapseni! huudahti Villefort. — Hän riistää lapseni ruumiin! Minä kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!

Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen aivonsa liekkitulvallaan.

Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.

Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita alas.

Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut voinut herättää henkiin.

Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen, pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän kysyi palvelijalta:

— Missä herra Villefort on?

Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin. Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.

— Se ei ole täälläkään, sanoi hän, — se ei ole täälläkään.

Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:

— Poikanne on kuollut, mutta…

Villefort keskeytti hänet.

— Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. — Kyllä minä hänet löydän, vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.

Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.

— Oh, sanoi hän, — hän on tullut mielipuoleksi?

Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta tehdä niin kuin oli tehnyt.

— Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, — pelastakaamme viimeinen.

Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.

— Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen, — huomenna jätämme Pariisin.

— Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.

— Ei, vastasi Monte-Cristo. — Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo liikaa.