Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 25. 109. Tuomioistuin
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Benedetton juttu, niin kuin sitä siihen aikaan nimitettiin sekä oikeuspalatsissa että yleisön keskuudessa, oli herättänyt tavattoman suurta huomiota. Väärä Cavalcanti oli liikuskellut joka päivä Café de Paris'ssa, Boulevard de Gandilla ja Boulognen metsässä ja saanut itselleen suuren joukon tuttavia niinä kolmena kuukautena, mitkä hänen loistoaikansa oli kestänyt. Sanomalehdet olivat kertoneet hänen elämästään Pariisin seurapiireissä ja vankilassa, ja siksi kaikki, jotka olivat persoonallisesti tunteneet Andrea Cavalcantin, olivatkin päättäneet mistä hinnasta tahansa päästä katsomaan Benedettoa, vankitoverinsa murhaajaa.

Monen mielestä Benedetto oli jonkinmoinen uhri ja hänen vangitsemisensa oikeuslaitoksen puolelta tapahtunut erehdys; vanhempi Cavalcanti oli ollut Pariisissa, ja odotettiin hänen ilmestyvän paikalle vaatimaan poikansa vapauttamista. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet vanhemman Cavalcantin nyöreillä koristetusta takista, joka hänellä oli ollut yllään ensikäynnillä kreivi Monte-Criston luona, olivat mieltyneet hänen arvokkaaseen esiintymiseensä, hienoon käytökseensä ja seurustelutottumukseensa. Niiden perustuksella häntä voikin pitää täydellisenä aatelismiehenä, kun hän vain oli puhumatta tai laskematta numeroitaan.

Mitä syytettyyn tulee, niin monet muistivat nähneensä hänet niin rakastettavana, kauniina ja tuhlailevana, että heistä oli mieluisampaa uumoilla kaiken takana vihamiesten juonitteluja. Niitähän aina piilee tässä maailmassa, missä suurten rikkauksien avulla voi tehdä paljon pahaa ja saada suunnattoman suuren vallan käsiinsä.

Kaikki siis riensivät oikeusistuntoon, toiset tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, toiset tehdäkseen huomioita. Aamusta kello seitsemästä alkaen oli väkeä ristikon edessä jonossa, ja tuntia ennen istunnon alkua oli istuntosali aivan täynnä etuoikeutettuja kuuntelijoita.

Kuuluisien rikosjuttujen aikana istuntosali on usein kuin salonki — ainakin ennen kuin oikeusistuimen jäsenet ovat astuneet sisään, ja toisinaan vielä sen jälkeenkin. Siellä keskustellaan, jos ollaan niin lähekkäin, että se käy päinsä, tai viittaillaan tutuille, jos välillä on liian paljon yleisöä, poliiseja ja asianajajia.

Oli suurenmoisen kaunis syyspäivä, niin kuin usein on laita ruman tai liian lyhyen kesän jälkeen. Pilvet, joiden Villefort oli aamulla nähnyt verhoavan aurinkoa, olivat aivan kuin taikavoimasta haihtuneet, ja syyskuun päivä loisti koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan.

Beauchampilla, sanomalehtikuninkaalla, oli tietysti valtaistuimensa kaikkialla, ja hän katseli oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi Château-Renaud'n ja Debrayn, jotka olivat saaneet poliisin väistymään heidän taakseen. Kunnon poliisi oli tuntenut ministerinsihteerin ja miljoonamiehen, hän oli naapureitaan kohtaan hyvin kohtelias, jopa salli heidän mennä tervehtimäänkin Beauchampia, luvaten sillä aikaa säilyttää heidän paikkansa.

— Kas, sanoi Beauchamp, — olette siis tulleet katsomaan ystäväämme?

— Niin olemme, vastasi Debray, — tuota arvoisaa prinssiä. Hitto vieköön kaikki italialaiset prinssit!

— Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan asti!

— Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

— Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.

— Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, — teiltä kai sitä kysyä pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin viime vastaanotossa presidentin?

— Tapasin.

— Mitä hän sanoi?

— Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.

— Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.

— No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta tutkimaan.

— Loruja! sanoi Beauchamp. — Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti prinssin osaa.

— Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, — sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti, kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.

— Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?

— En.

— Mutta vakuutan, sanoi Debray, — että hän kaikkien muiden silmissä meni täydestä… Näin hänet ministeriössä.

— Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. — Tietävätkö sitten teidän ministerinne, kuka on prinssi?

— Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun. Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.

— Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, — käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.

— Mutta, sanoi Debray, — jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?

— Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli hänen tyttärensäkin…

— Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?

— Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.

— Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, — sallikaa minun sanoa, että lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray, neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.

— Kas, sanoi Beauchamp, — en erehtynyt.

— Mistä?

— Se on hän.

— Kuka hän?

— Väitettiin, että hän oli matkustanut.

— Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. — Joko hän on palannut?

— Ei, mutta hänen äitinsä.

— Rouva Danglars'ko?

— Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. — Sehän on mahdotonta! Kymmenen päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon jälkeen!

Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.

— Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, — tuntematon nainen, joku ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.

— Minäkö?

— Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.

— Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?

— Naisparka, sanoi Debray, — hän varmaankin tislaa hunajavettä ja valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten. Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta naisesta.

— Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.

— Miksi?

— En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.

— No, jatkoi Beauchamp, — ettekö ole uteliaita tietämään, miksi
Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?

— Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.

— Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. — Viimeksi toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.

— Mikä rouva…? kysyi Château-Renaud.

— Ministerinrouva tietysti.

— Anteeksi, sanoi Château-Renaud, — minä en seurustele ministerien kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.

— Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.

— En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. — Mutta armahtakaa te puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia sukkeluuksien lausumiseen.

— Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp. Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.

— No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään — käytän taas sitä sanaa — sen vuoksi, että talossa on murhaaja.

Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut heidän mieleensä.

— Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.

— Pikku Edouard.

Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan hän jatkoi:

— Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti kuin isä ja äitikin.

— Laskette leikkiä?

— En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa. Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.

— Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.

— Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.

— Kas niin, jatkoi Beauchamp, — te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.

— Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?

— Poika piilottaa sen.

— Mistä hän sen on saanut?

— Äitinsä laboratoriosta.

— Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?

— Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut syödä mitään pelkästä pelosta.

— Tämä on uskomatonta!

— Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan, kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.

— Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, — voin lyödä vaikka vetoa siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte… Mutta en näe kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?

— Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. — Hän ei ole tahtonut astua kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.

— Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, — miten Morrel voi?

— Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.

— Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi
Beauchamp.

— Miksi ei?

— Hänhän on asiassa osallisena.

— Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.

— Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen. Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä todistuskappaleena.

— Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!

Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo Beaumarchais'n aikana:

— Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!