Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 20. 104. Danglars'in nimikirjoitus
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraava päivä koitti synkkänä ja pilvisenä.

Arkkuunpanijat olivat edellisenä yönä toimittaneet työnsä. Ruumis ommeltiin kääreliinoihin, jotka verhoavat kuolleet ja tekevät heidät tavallaan yhdenvertaisiksi kuoleman edessä, mutta samalla antavat heille tilaisuuden siihen ylellisyyteen, jota ovat elämässään rakastaneet.

Kääreliina oli tavattoman hienoa palttinaa, jonka Valentine itse oli ostanut pari viikkoa aikaisemmin.

Iltapäivällä kantoivat sitä varten kutsutut miehet Noirtier'n Valentinen huoneesta. Kummallista kyllä ei vanhus vähääkään vastustellut, kun hänet vietiin poikansa tyttären ruumiin luota.

Apotti Busoni oli valvonut aamuun asti ja päivän koittaessa mennyt asuntoonsa kaikessa hiljaisuudessa.

Kello kahdeksan aikaan aamulla palasi Avrigny. Hän tapasi Villefort'in, joka aikoi mennä isänsä luo, ja seurasi häntä saadakseen tietää, miten vanhus oli yönsä viettänyt.

He tapasivat hänet isossa nojatuolissaan, jota hän käytti vuoteenaan, nukkumassa rauhallisesti ja melkein hymyillen.

Molemmat pysähtyivät kummastuneina kynnykselle.

— Katsokaa, sanoi Avrigny Villefort'ille, joka katseli nukkuvaa isäänsä. — Katsokaa, kuinka luonto tyynnyttää suurimmatkin tuskat. Kukaan ei voi väittää, ettei herra Noirtier rakastanut poikansa tytärtä, ja hän nukkuu kuitenkin.

— Niin, olette oikeassa, vastasi Villefort kummastuneena. — Hän nukkuu, ja se on tosiaan omituista, sillä pienenkin mielipahan tähden hän on saattanut valvoa yökausia.

— Suru on hänet herpaissut, vastasi Avrigny.

Ja molemmat menivät miettiväisinä kuninkaallisen prokuraattorin työhuoneeseen.

— Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen koskematonta vuodettaan. — Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en ole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä ja yönä kirjoittanut…! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt muistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa…! Oi työ, työ, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki tuskani!

Ja hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.

— Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.

— En, sanoi Villefort, — mutta palatkaahan kello yksitoista … sillä kello kaksitoista … lähdetään… Hyvä Jumala, tytärparkani, tytärparkani!

Kuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti silmänsä taivasta kohden ja huokasi.

— Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?

— En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä teen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.

Tohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen prokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.

Portailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä tässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen olennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa hyödyllinen.

Hän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren ympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen ilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten hylätä.

Kello yksitoista ajoivat ruumisvaunut pihaan, ja Faubourg-Saint-Honorén katu täyttyi uteliaista ihmisistä, jotka ovat yhtä ahneita katselemaan rikkaitten iloja kuin surujakin ja rientävät yhtä innokkaina juhlallisiin hautajaisiin kuin herttuattaren häihinkin.

Vähitellen hautajaissalonki täyttyi; ensiksi saapui entisiä tuttaviamme, nimittäin Debray, Château-Renaud, Beauchamp, sitten oikeuslaitoksen, kirjallisen maailman ja armeijan kuuluisuudet, sillä herra Villefort'illa oli huomattava asema Pariisissa, enemmän yhteiskunnallisen arvonsa kuin oman persoonallisuutensa ansiosta.

Serkku seisoi ovella ja otti kaikki vastaan, ja kaikille välinpitämättömille ihmisille oli suoranainen helpotus nähdä hänen välinpitämättömät kasvonsa, jotka eivät pakottaneet kutsuvieraita teeskentelemään surua ja kyyneliä, niin kuin isä, veli tai sulhanen olisi pakottanut.

Tutut loivat toisiinsa tervehtivän katseen ja asettuivat ryhmiin. Erään ryhmän muodostivat Debray, Château-Renaud ja Beauchamp.

— Tyttöparka! sanoi Debray surkutellen niin kuin jokainen muukin hänen kuolemaansa. — Tyttöparka, niin rikas, niin kaunis! Kukapa olisi tällaista voinut kuvitella silloin … kolme viikkoa sitten, kuukausi enintään, kun tulimme allekirjoittamaan tuota avioliittosopimusta, josta ei mitään tullutkaan?

— Niin, kukapa sitä olisi voinut kuvitella, toisti Château-Renaud.

— Tunsitteko hänet?

— Keskustelin kerran tai pari kertaa hänen kanssaan rouva Morcerfin tanssiaisissa. Hän oli mielestäni herttainen, vaikka hiukan alakuloinen. Missä hänen äitipuolensa on? Tiedättekö?

— Hän on mennyt viettämään tätä päivää tuon herran puolison luo, joka meidät otti vastaan.

— Kuka on tuo herra, joka meidät otti vastaan? Onko hän edusmies?

— Ei, sanoi Beauchamp. — Olen tuomittu joka päivä näkemään meidän kunnioitettavat edusmiehemme, mutta hänen kasvojaan en tunne.

— Oletteko maininnut tästä kuolemantapauksesta sanomalehdessänne?

— En ole itse kirjoittanut artikkelia, mutta kyllä sellainen on lehdessä. Luulisin, että se on herra Villefort'in mieleen. Siinä sanotaan, että jos jossakin muualla kuin kuninkaallisen prokuraattorin talossa olisi tapahtunut neljä kuolemantapausta perätysten, niin kuninkaallinen prokuraattori olisi epäilemättä ollut paljon järkyttyneempi.

— Tohtori Avrigny, joka on äitini lääkäri, väittää, että herra
Villefort on aivan epätoivoissaan, sanoi Château-Renaud.

— Mutta ketä etsitte, Debray?

— Etsin kreivi Monte-Cristoa, vastasi nuori mies.

— Tapasin hänet bulevardilla tänne tullessani. Onkohan hän aikeissa matkustaa, koska oli menossa pankkiirinsa luo, sanoi Beauchamp.

— Pankkiirinsako luo? Eikö herra Danglars ole hänen pankkiirinsa? kysyi Château-Renaud Debrayltä.

— Luultavasti on, vastasi ministerinsihteeri hieman hämillään. —
Mutta ei yksin Monte-Cristo ole täältä poissa. En näe Morrelia.

— Morrelia! Oliko hän perheen tuttava? kysyi Château-Renaud.

— Luulin, että hänet oli esitelty vain rouva Villefort'ille.

— Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray. — Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän keskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo varmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.

Ja nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.

Beauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo Chaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt kreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä vastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.

— No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, — saavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin vainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni, enköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän: ken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en tahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä alhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne, kreivi, meidän ikäluokkamme … anteeksi, ettehän te ole meidän ikäisemme, tehän olette nuori mies … mutta meidän ikäluokkamme ei tänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen prokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort kadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa ja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi, ja sitä paitsi…

— Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.

— Ettekö siis tiedä?

— Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?

— Eugénie on jättänyt meidät.

— Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!

— Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä lapsia!

— Sanoitte, että neiti Danglars…

— Hän ei voinut kestää tuon konnan meille tuottamaa häpeää ja pyysi lupaa saada matkustaa pois.

— Ja milloin hän läksi?

— Toissa yönä.

— Rouva Danglars'inko seurassa?

— Ei, vaan erään sukulaisen… Olemme hänet menettäneet, sillä sikäli kuin tunnen Eugénien luonnetta, ei hän koskaan palaa Ranskaan.

— Nämä tällaiset perhesurut voisivat aivan masentaa miehen, jonka ainoana rikkautena olisi hänen lapsensa, mutta miljoonamies voi aina sellaisen kestää, sanoi Monte-Cristo. — Sanokoot filosofit mitä tahansa, käytännölliset ihmiset todistavat aina heidän väitteensä vääriksi: raha lohduttaa niin monessa asiassa, ja teitä pikemmin kuin muita, jos kerran tunnustatte tämän balsamin tehoisuuden, sillä olettehan kuningas rahamaailmassa, joka on kaiken vallan alkulähde.

Danglars vilkaisi kreiviin nähdäkseen, laskiko tämä leikkiä vai puhuiko totta.

— Niin, sanoi hän, — jos raha voi lohduttaa, niin minun täytyy silloin olla tyytyväinen, sillä minähän olen rikas.

— Niin rikas, rakas paroni, että omaisuutenne on kuin pyramidi; jos sen tahtoisikin hävittää, ei uskaltaisi, ja jos uskaltaisi, niin ei pystyisi.

Danglars hymyili kreivin luottavaiselle tyhmyydelle.

— Tästä johtuu mieleeni, sanoi hän, — että juuri tullessanne aioin kirjoittaa viisi pientä maksumääräystä. Olin jo allekirjoittanut kaksi, sallitteko, että hoidan loputkin?

— Tehkää se, rakas paroni, tehkää se.

Oli hetkisen hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pankkiirin kynän rapina
Monte-Criston katsellessa katon kullattuja koristuksia.

— Ovatko ne espanjalaisia, haitilaisia vai napolilaisia valtiopapereita? kysyi Monte-Cristo.

— Eivät, sanoi Danglars tyytyväisenä nauraen, — ne ovat haltijalle siirrettyjä maksuosoituksia Ranskan valtiopankkiin. Katsokaahan, herra kreivi, te, joka olette keisari rahamaailmassa, niin kuin minä olen kuningas, onko teillä paljonkin tällaisia paperiliuskoja, joiden jokaisen arvo on miljoona?

Monte-Cristo otti käteensä Danglars'in ylpeästi ojentamat liuskat, aivan kuin punnitakseen ne, ja luki niistä:

"Pankkihallitus maksakoon tämän esittäjälle sijoittamistani rahoista miljoonan puhtaassa rahassa. Paroni Danglars."

— Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Monte-Cristo. — Viisi miljoonaa. Kylläpä te käytätte suuria summia, herra Kroisos!

— Sillä tavoin minä raha-asioita ajan, sanoi Danglars.

— Mainiota, varsinkin jos rahat maksetaan käteisellä, mitä en epäilekään.

— Ne maksetaan, sanoi Danglars.

— Mainiota, kun ihmisellä on sellainen luotto. Vain Ranskassa tällaista saa nähdä. Viisi paperiliuskaa, joiden arvo on viisi miljoonaa. Täytyy saada ne nähdä, ennen kuin voi uskoa.

— Epäilettekö?

— En.

— Sanotte sen kuitenkin omituisella äänellä… Tehkäähän mielikseni, seuratkaa rahastonhoitajaani pankkiin, niin näette, että hän tuo minulle tämän määrän valtion obligaatioina.

— Asia on todellakin siksi merkillinen, että tahdon itse sitä koettaa, sanoi Monte-Cristo taittaen paperiliuskat. — Luottoni teidän luonanne oli kuusi miljoonaa. Olen käyttänyt siitä yhdeksänsataatuhatta. Jäljellä on siis vielä viisi miljoonaa satatuhatta. Otan nämä viisi paperiliuskaa, jotka hyväksyn pelkän nimikirjoituksenne tähden, ja annan teille kuitin kuudesta miljoonasta, jolloin tilimme on selvä. Olin kirjoittanut sen jo edeltäpäin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa juuri tänään.

Ja Monte-Cristo pisti toisella kädellään viisi maksuosoitusta taskuunsa ojentaen toisella pankkiirille kuitin.

Jos salama olisi iskenyt Danglars'in eteen, ei hän olisi enempää kauhistunut.

— Kuinka, herra kreivi, kuinka! sopersi hän. — Otatteko te nuo rahat? Mutta anteeksi, anteeksi, olen velkaa nämä rahat sairaaloille, ne olivat luonani säilytettävinä, ja olin luvannut maksaa ne tänä aamuna.

— Vai niin, sanoi Monte-Cristo, — se on eri asia! En minä välttämättömästi tahdo saada näitä viittä pankkiosoitusta, antakaa minulle muita arvopapereita. Otin nämä vain erikoisuutena, voidakseni kaikkialla kertoa, että Danglars'in pankkiliike maksoi minulle yhdellä kertaa viisi miljoonaa, saamatta edeltäpäin mitään ilmoitusta. Se olisi ollut suurenmoista! Mutta tässä ovat paperinne, sanon kerta vielä, antakaa toisia niiden sijaan.

Ja hän ojensi todellakin nuo viisi osoitusta Danglars'ille, joka aikoi siepata ne aivan kuin haukka häkin rautojen välistä ojentaa kyntensä pidättääkseen lihapalaa, joka siltä aiotaan riistää.

Mutta äkkiä hän muutti mielipidettään ja ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen levottomuuttaan ja hymyilläkseen.

— Tarkemmin ajatellen, onhan teidän kuittinnekin rahaa.

— Tietysti onkin, ja jos olisitte Roomassa, maksaisi Thomson &
Frenchin liike summan yhtä siekailematta kuin te minulle maksoitte.

— Anteeksi, herra kreivi, anteeksi.

— Saan siis pitää nämä rahat?

— Saatte, sanoi Danglars pyyhkien hikeä, joka helmeili tukan rajassa, — pitäkää ne, pitäkää ne.

Monte-Cristo pisti nuo viisi maksuosoitusta taskuunsa, ja hänen kasvojensa ilme näytti sanovan:

— Tuumikaahan asiaa; jos kadutte, niin vielä on aika peruuttaa.

— Ei, sanoi Danglars, — ei, pitäkää nimikirjoitukseni. Mutta tiedättehän, että rahamiehet ovat tavattoman muodollista väkeä. Minäkin aioin luovuttaa nämä rahat sairaaloille ja olin aivan kuin varastavinani ne, kun en antanut asianomaisille juuri näitä, ikään kuin toinen raha ei olisi yhtä hyvää kuin toinenkin. Suokaa anteeksi!

Ja hän alkoi nauraa ääneen mutta hermostuneesti.

Kohteliaasti kumartaen Monte-Cristo pisti maksuosoitukset lompakkoonsa.

— Mutta teidänhän on saatava minulta vielä satatuhatta frangia, sanoi
Danglars.

— Sehän on pieni asia. Korot nousevat jotakuinkin siihen summaan.
Pitäkää ne, niin olemme kuitit.

— Kreivi, sanoi Danglars, — puhutteko täyttä totta?

— En koskaan laske leikkiä pankkiirien kanssa, vastasi kreivi hävyttömyyteen vivahtavalla vakavuudella.

Ja hän astui ovea kohden juuri samassa, kun palvelija ilmoitti:

— Herra Boville, sairaalahallituksen rahastonhoitaja.

— Näyttää todellakin siltä, kuin olisin ajoissa tullut noutamaan allekirjoitustanne, sanoi Monte-Cristo, — siitähän oikein riidellään tänään.

Danglars kalpeni toistamiseen ja sanoi kiireesti kreiville hyvästi.

Kreivi kumarsi juhlallisesti herra Bovillelle, joka seisoi viereisessä salongissa ja saatettiin heti Monte-Criston mentyä Danglars'in työhuoneeseen.

Kreivin vakaville kasvoille tuli hetkiseksi hymy, kun hän näki sairaalahallituksen rahastonhoitajan kädessä ison salkun.

Ulko-oven edessä odottivat hänen vaununsa, hän nousi niihin ja ajoi suoraa päätä pankkiin.

Tällä välin Danglars hilliten levottomuuttaan otti rahastonhoitajan vastaan.

— Hyvää päivää, rakas velkojani, sanoi hän, — sillä otaksun, että tulette luokseni velkojana.

— Arvasitte aivan oikein, herra paroni, sanoi Boville, — sairaalat tulevat minun muodossani teidän luoksenne. Lesket ja orvot tulevat minun välitykselläni pyytämään viiden miljoonan almua.

— Ja vielä väitetään, että orpojen elämä on surkuteltavaa, sanoi
Danglars jatkaen leikinlaskuaan. — Lapsiraukat!

— Olen siis tullut heidän nimessään, sanoi Boville. — Saitte varmaankin eilen kirjeeni?

— Sain.

— Olen tuonut kuitin.

— Rakas herra Boville, sanoi Danglars. — Teidän leskenne ja orponne saavat luvallanne odottaa kaksikymmentäneljä tuntia, sillä kreivi Monte-Cristo, jonka näitte täältä lähtevän… Näittehän hänet?

— Näin, entä sitten?

— No niin, kreivi Monte-Cristo vei heidän viisi miljoonaansa!

— Kuinka niin?

— Kreivillä oli liikkeessäni rajaton luotto, jonka oli hänelle antanut Thomson & French Roomassa. Hän tuli yhdellä kertaa pyytämään minulta viittä miljoonaa. Annoin hänelle osoituksen valtionpankkiin, jonne rahani on sijoitettu, ja pelkään, että pankinjohtajasta tuntuisi kummalliselta, jos yhtenä päivänä ottaisin sieltä kymmenen miljoonaa… Kahtena päivänä, lisäsi Danglars hymyillen — se ei herätä mitään huomiota.

— Mitä! huudahti Boville voimatta oikein uskoa korviaan. — Viisi miljoonaa tuolle herralle, joka läksi täältä ja tervehti minua, aivan kuin olisi minut tuntenut.

— Ehkä hän tunteekin teidät, vaikka te ette tunne häntä. Kreivi
Monte-Cristo tuntee kaikki ihmiset.

— Viisi miljoonaa!

— Tässä on hänen kuittinsa. Tehkää niin kuin pyhä Tuomas, katsokaa ja koettakaa.

Herra Boville otti Danglars'in hänelle ojentaman paperin ja luki:

"Vastaanottanut paroni Danglars'ilta viisi miljoonaa satatuhatta frangia, jotka hän saa periä Thomson & Frenchiltä Roomassa."

— Se on todellakin totta! sanoi Boville.

— Tunnetteko Thomson & Frenchin pankkiliikkeen?

— Tunnen kyllä, sanoi herra Boville, — minulla oli kerran kahdensadantuhannen frangin kauppa-asia heidän kanssaan, mutta sittemmin en ole kuullut siitä liikkeestä puhuttavan.

— Se on Euroopan luotettavin pankkiliike, sanoi Danglars heittäen huolettomasti pöydälleen Bovillen kädestä ottamansa kuitin.

— Ja hänellä oli siis viisi miljoonaa teiltä saatavaa? Mutta tuo kreivi Monte-Cristohan on oikea nabob!

— En todellakaan tiedä, mikä hän on, mutta hänellä oli kolme rajatonta luottokirjaa: minulle, Rothschildille ja Laffittelle, ja, lisäsi Danglars aivan kuin ohimennen, — näettehän, että hän antoi minulle etusijan ja maksoi satatuhatta hyvitystä.

Herra Boville ilmaisi kaikin tavoin rajatonta ihailuaan.

— Minun täytyy mennä häntä tapaamaan saadakseni hänet lahjoittamaan jotakin.

— Saatte aivan varmasti, hänen antamansa almut nousevat kuukaudessa kahteenkymmeneentuhanteen frangiin.

— Sehän on suurenmoista. Puhun hänelle rouva Morcerfin ja hänen poikansa antamasta esimerkistä.

— Mistä esimerkistä?

— He ovat lahjoittaneet koko omaisuutensa sairaaloille.

— Minkä omaisuuden?

— Oman omaisuutensa, kenraali Morcerf-vainajan perinnön.

— Minkä vuoksi?

— Siksi, että he eivät huolineet sellaisella tavalla hankitusta omaisuudesta.

— Millä he sitten aikovat elää?

— Äiti menee maalle ja poika sotaväkeen.

— Kas, kas, sanoi Danglars, — kylläpä heillä on arka omatunto!

— Eilen laillistutin lahjakirjan.

— Ja kuinka paljon heillä oli?

— Ei paljoakaan, noin miljoona kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia.
Mutta palatkaamme miljooniimme.

— Mielelläni, sanoi Danglars aivan luonnollisella äänellä. —
Tarvitsette siis kipeästi rahaa?

— Tarvitsen. Huomenna kassa tarkastetaan.

— Huomenna! Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin, huomiseenhan on vielä paljon aikaa. Mihin aikaan on tarkastus?

— Kello kaksi.

— Lähettäkää kello kaksitoista noutamaan, sanoi Danglars hymyillen.

Herra Boville ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi ja väänteli salkkuaan.

— Johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi Danglars; — toinen tapa on vielä viisaampi.

— Mikä?

— Kreivi Monte-Criston kuitti on rahan arvoinen. Viekää se
Rothschildille tai Laffittelle. He lunastavat sen heti paikalla.

— Vaikka se on Roomassa maksettava?

— Vaikka. Menetätte siten vain viisi-, kuusituhatta.

Rahastonhoitaja säpsähti.

— Ei, siinä tapauksessa odotan mieluummin huomiseen. Kylläpä te käsittelette rahasummia kevytmielisesti!

— Suokaa anteeksi, sanoi Danglars tavattoman hävyttömästi, — mutta luulin ensi hetkessä, että teillä olisi pieni vaillinki täytettävänä.

— Mitä! sanoi rahastonhoitaja.

— Onhan sellaista nähty, ja siinä tapauksessa tehdään pieniä uhrauksia.

— Jumalan kiitos, minulla ei ole sellaista syytä, sanoi Boville.

— Siis huomiseen, eikö niin, herra rahastonhoitaja?

— Niin, huomiseen. Mutta saanhan rahat silloin varmasti?

— Totta kai, laskette varmaankin leikkiä kysyessänne sellaista! Lähettäkää noutamaan puolenpäivän aikaan, niin pankki on saanut siitä tiedon.

— Tulen itse.

— Sitä parempi, silloin saan ilon nähdä teidät.

He puristivat toistensa kättä.

— Asiasta toiseen, sanoi Boville, — ettekö mene onnettoman neiti
Villefort'in hautajaisiin? Ruumissaatto tuli bulevardilla vastaani.

— En, sanoi pankkiiri, — olen tuon Benedetton jutun tähden vielä hieman naurettavassa asemassa ja pysyn sen vuoksi syrjässä.

— Aivan suotta, eihän se millään tavoin ollut teidän syytänne.

— Kuulkaahan, herra rahastonhoitaja, kun miehellä on niin tahraton nimi kuin minulla, tulee hän arkatuntoiseksi.

— Kaikki ihmiset surkuttelevat teitä, olkaa siitä varma, ja kaikki surkuttelevat varsinkin tytärtänne.

— Eugénie-parka! sanoi Danglars huoaten syvään. — Oletteko kuullut, että hän menee luostariin?

— En.

— Se on valitettavasti totta. Heti seuraavana aamuna tämän tapauksen jälkeen hän päätti lähteä erään tuttavansa nunnan seurassa; hän läksi etsimään jotakin ankaraa luostaria Italiasta tai Espanjasta.

— Sehän on kamalaa!

Ja tämän sanottuaan herra Boville poistui esittäen isälle kaikenlaisia surunvalitteluja.

Mutta hän oli tuskin ennättänyt sulkea oven, kun Danglars teki niin voimakkaan liikkeen, että sen voivat mielessään kuvitella vain ne, jotka ovat nähneet Frédérickin näyttelevän Robert Macairea, ja huudahti:

— Tyhmeliini!!!

Ja pistäen Monte-Criston kuitin pieneen salkkuun hän lisäsi:

— Tule huomenna kello kaksitoista, silloin minä olen jo tipotiessäni.

Sitten hän telkesi ovet, tyhjensi kaikki laatikkonsa, kokosi noin viisikymmentätuhatta frangia seteleitä, poltti eräitä papereita ja pani toisia esille sekä kirjoitti kirjeen, sulki sen sinetillä ja pani osoitteeksi: "Rouva paronitar Danglars."

— Tänä iltana panen sen itse hänen pukeutumispöydälleen, mutisi hän.

Sitten hän otti passin laatikosta ja sanoi:

— Hyvä, se on vielä kaksi kuukautta voimassa.